Viikkolehtinen nro. 5

 

 

 

 

Chicagon Anarkistisen Koalition Viikkolehtinen nro. 5

Kirjoittanut jäsen 1126: Fjodor Vissitzky

Veljet ja sisaret!

André Breton on verrannut romantiikan tyylisuuntaa edustavien runoilijoiden ja kuvataiteilijoiden sekä Amerikkalaiselle Kulttuurille tuttujen kauhukirjailijoden kiinnostusta keskiaikaiseen Gotiikkaan ihmispsyykkeen pimeän (so. eläimellisen) puolen fiksaationa raunioihin, lepakoihin, rottia viliseviin viemäreihin, mestausvälineisiin sekä kuolleista herääviin murhattuihin vaimoihin, jotka kissoiksi uudestisyntyneinä raapivat silmät aviomiestensä päästä. Näin sanottuaan Mr. Breton väittää meidän elävän tällä vuosisadalla ajassa, jolloin keskiaikaista psyykettä kuvastaneen goottilaisen linnan on korvannut modernin koneihmisen alitajunnasta kumpuava unelma; laatikkomainen, hygieeninen, sterilisoitu ja virtaviivainen (so. täydellinen) tehdas.

Me elämme siinä tehtaassa. Tunnemmeko olomme täydelliseksi?

Kuunnelkaamme hetki suuresti kunnioittamaamme Aldous Huxleya:

”Yhteiskunnan piirissä politiikan ja talouden alalla voi järjestyksentahto käydä todella vaaralliseksi. Maailmassa elämisen vaikeasti käsitettävän moninaisuuden muuttaminen tajuttavaksi ykseydeksi merkitsee käytännössä inhimillisen omaperäisyyden muuttamista epäinhimilliseksi yhdenmukaisuudeksi, vapauden muuttamista orjuudeksi. Politiikassa huippuunsa kehitetyn tieteellisen teorian tai filosofisen järjestelmän vastine on totalitaarinen diktatuuri. Talouselämässä harmonisen taideteoksen vastine on virtaviivaistettu tehdas, jossa työläiset on täydellisesti sopeutettu koneisiin. Järjestyksentahto tekee tyranneja niistä, jotka haluavat pelkästään selvittää sekasotkun. Siisteyden kauneutta käytetään despotismin oikeutuksena.”

Rohkenen kuitenkin väittää että Mr. Huxley on väärässä!
Tyranneista täysi yhteiskunta on menneisyyttä, Uusi Yhteiskunta nitistää kansalaisensa Byrokratialla. Me suuren kokonaisuuden miniatyyriset tekijät toimimme suljetuissa eriöissä, tämä siksi ettemme pystyisi näkemään Yhteiskunnan kompleksista julmuutta. Mutta toisin kuin rakastamani Charles Fourier, jonka falangeissa on kyse inhimillisyydestä, on Yhteiskunnan eriöissä kyse kennoihin sulkemisesta, maailman käsittämättömän laajuuden käsittämisen tekemisestä mahdottomaksi.

Mr. Bretonin ja Mr. Huxleyn ohella myös Arkkitehtuurin kielen tärkein metafora, vertaus; jolla myydään varakkaalle keskiluokalle sähköllä toimiva krominhohtoinen keittiö, on tehdas. Jos te olette nähneet tällaisen keittiön omassa todellisuudessanne, te tiedätte nähneenne sen siksi, että te siivoatte sen, te käytätte niitä koneita, te pidätte sen keittiön toiminnassa Matroonan loikoillessa uima-altaalla. Te vihaatte sitä keittiötä kuin emäntäänne? Samoin on tehtaan laita. Se on Kaunis ja Täydellinen ainoastaan silloin, kun omistat sen tai olet suunnitellut sen tai hallitset sen tuotantoa.

 Meistä ei tarvitse tulla tyranneja vaikka haluammekin tehdä maailmasta käsitettävän. Meidän ei tarvitse elää piirustuspöydällä luodaksemme harpilla vedettyjä rajoja kaaoksen keskelle. Meidän olemistamme rajaavat moottoriteiden liittymät kuin entisaikojen vallihaudat. Me pidämme aurinkoamme peittämään nousseita ilmaratoja, teräksen ja betonin avioliittoja kaupunkiimme kuuluvina elementteinä. Mutta käsittäkää tämä: Ainoa mikä on luonnollista, on Rakennusten näkemisestä syntyvä Ahdistus. Tämän myöntää ensimmäisenä arkkitehti.

Arkkitehtuurin kielen retoriikan voittamiseksi meidän on rakennettava Uusi Koti tähän meidät slummeihin vanginneeseen metropoliin, joka uhkaa kuristaa kansalaisensa hengiltä kuin ansalankaan jääneen rotan. Niin uskomattomalta kuin teistä tuntuu, niin olkoot tämän Uudisrakennuksen nimi Tehdas.

Miksi? te kysytte. Miksi juuri tehdas, joka on koko meidän Elämämme kauhistus, sen koko surkeuden perikuva. Veljet ja sisaret; huomatkaa! Sanoissa itsessään ei ole vikaa vaan niiden tarkoitteissa. Me emme pääse eroon tehtaista välttämällä niiden mainitsemista, me pääsemme eroon tehtaista ainoastaan rakentamalla uuden tehtaan, ja Ihmisten Tehdas on omin käsin rakennettava.

Meidän tavoitteemme tulee olla sellaisten neljän seinän ja katon pystyttäminen, jonka alle me itse asumme ja teemme työmme. Koska nyky-yhteiskunnassa pako maalle ei voi enää olla ainoa autuaaksi tekevä tapa ratkaista omavaraisuus, on meidän saavutettava itsenäisyytemme tässä urbaanissa ympäristössä, jonka me tunnemme, joka on jo meidän, on AINA ollut. 

Rakentajat ja Kadunlakaisijat, Puskutraktorien Alta Pakoon Juoksijat, Herjoja Kuuntelevat Koulutytöt ja Kotiäidit! Meidän on rakennettava Rakennus joka on meidän! Ei siihen tarvita betonia tai rautaa, ei nostokurkia eikä rakennustelineitä. Meidän kätemme riittävät, mikä vielä tärkeämpää, meidän Tahtomme on oleva riittävä!

Ainoa ulospääsy umpikujasta on tehdä umpikujasta Koti.

Älkää hakatko päätänne seinään. Täyttäkää seinä ajatuksillanne.