Joey Moobs

JOEY MOOBSIN KIRJA — KONEIDEN AIKAKAUSI


Maanantai 22.12.1958


Tuuli riepotteli paperiroskaa kadulla. Käsinpainetut arkit kerääntyivät lehtikioskin nurkkaan ja autojen alle. Ne pyörivät sateesta nuhjuisina myttyinä kiireisten askelten alla, viemärikansien päällä ja keskellä ajorataa.
Chicago Tribunen aamupainoksen väliin oli tungettu osa, kuivin osa.
Availin toisella kädellä lehtinippuja sitovia naruja ja tavailin toisella silmällä lehtisiä.
 — Anna olla, poika! huusi Moses Stein. — Sinä niistä mitään ymmärrä! Helvetillistä propagandaa muutoinkin vaikeina aikoina.
Olkoon niin. Uskottavahan se oli.
Olin Wabash Avenuen ja 47th Streetin kulmauksessa Moen lehtikojulla suorittamassa normaalia aamunavaustani. Toimittamassa vähän tyhjää parempaa.
Moe otti sahalaitaisen leipäveitsen, tyrkkäsi minut sivuun ja levitti tihkusateen tuoreena pitämät Tribunen, Daily Newsin ja Defenderin muhevat numerot telineisiin. Ebonyn, Jetin ja Negro Digestin kansikuvat joulukuusineen, tonttulakkeineen ja tiukuineen muistuttavat siitä mitä tuleman piti. Pelkkää helinää. Billboardille, Downbeatille ja Cash Boxille vuoden vaihteen lähestyminen on superlaajojen myyntilistojen kokoamisen pyhittävä virstanpylväs. Ennen riitti Top 40, nyt on kerrottava viikottain sata myydyintä levyä. Se on totta vieköön liioittelua.

Spriikeittimellä porisee kuhmurainen peltikattila. Moen päivänmittaan nauttimaa teemäärää ei käsitellä normaaliuden kirjoissa. Hän ei edes pääse kojustaan kuselle muulloin kuin silloin, kun ohi kulkiessani jään kioskivahdiksi. Kireimpinä pakkasaamuina Moe kuumentaa kivet kaasuliekin päällä ja pudottaa ne sormikkaisiinsa. Sain kerran työntää käteni niihin lämmöstä höyryäviin villasormikkaisiin joista sormenpäät on päärmätty auki. Se oli maailman hienoin tunne. Se on joskus niin pienestä kiinni kuin lämmöstä. Moe antaa minulle joskus teetäkin. Joskus. Ei tänään.

Tänään ei ollut kylmä. Moe laittoi lämpökiviään lehtien päälle painoksi. Suurimman osan aikaa järveltä puhaltava myräkkä puskee suoraan Kanadasta, ja sää on sen mukaisesti sitä itseään. Parhaimmillaan sää on silloin kun on yhtäaikaa sekä jäätävän kylmää että jäätävän tuulista. Itsekseen jupisten Moe kävi läpi aamun uutisia. Hän käänsi, väänsi ja kiersi etusivujen otsikot oman  likamyllynsä läpi kunnes uutisista oli jäljellä enää alkuperäisen irvikuva. Sisäsivuihin ei kajota. Asiakkaiden piti saada avata koskematon lehti. Mikä, jos oikein sitä miettii, on joutavien ihmisten joutavaa nuoleskelua. Pelkkien etu- ja takasivujen perusteella Moses Stein pysyi perillä kaikesta mitä Chicagossa ja maailmalla tapahtui. Eikä maksanut vaivaa väittää vastaankaan.
Tribunen urheiluosastolle johdatteli vuoden surkeimpiin johtopäätöksiin kuuluva tyräankka: ”Cubsit aikovat parantaa viime kaudesta.”
 — Hei Stein! Jos Ernie Banks on keväällä iskussa, niin Sinipaidat pesee Valkosukat vaikka silmät kiinni!
Moe maisteli pistämätöntä urheiluslangiani silmät sirrillä. — Olisi kaikkien edun mukaista, jos Ernie-poika olisi pysynyt Kansas City Monarchsissa, hän kuittasi takaisin. — Baseball ei ole värillisten poikien peli, sen pitäisi sanoa jo järkikin.
 — Onpa! Jos Jackie pelaisi vielä, niin se olisi edelleen minkä tahansa joukkueen selkäranka, ei sille mitään voi, ei edes valkoiset ole eri mieltä. Ernie vaan on melkein yhtä hyvä!
 — Mutta mitä Robinsonin poika nykyään tekee? Moe kärtti ja vastasi itse: — Ei mitään. Käy nakkelemassa aloitusheittoja. Niin hyvä neekerpoika se enää on.
 — Kirjoittelee se kaikenlaista. Kansalaisten oikeita juttuja. Ja lähettää niitä presidenteille.
 — Scheissea ja Kommunardipaskaa! Stein kirosi risuparta täristen. — Ja vaikka Cubseilla olisi viisi Banksia, niin siitä joukkueesta ei tule muuta kuin rupusakkia ja kriminaaleja. Stein hieraisi rusottavia poskiaan. — On se kumma että tuollainen mitätön nappula kannattaa North Siden porukkaa vaikka White Soxit pelaa vieressä.
 — Mä en ole mieleltäni rajoittunut niin kuin eräät! kiljuin ja hakkasin käsiä kylkiini. Alkoi tulla lämmin.
 — Ole hiljaa! Ja häivy. Niin kauan kun heilut siinä kusinäytteesi kanssa, ei Steinin kioskista lehdet vähene. Ala mennä jo!

Lähdin pois. Moelle ei kannata vängätä vastaan tai tulee leipäveitsestä tupenrapinat. Ainakin mustan kakaran sopi varoa sanojaan. Mitä kusinäytteeseen tulee, niin Moe tarkoitti Soda Pop -pulloa, jonka olin täyttänyt 47th Streetin yleisen käymälän juoma-automaatista. Niitä on aina kaksi vierekkäin. On hohtavasta porsliinista valmistettu allas ja sen vieressä haiseva ruostekuppi jonka pohjalla mätänee ruskeanvihreää limaista törkyä. On kromattu suihku, jonka vesi pulppuaa innoissaan, ja on kahdella ruuvilla seinässä heiluva ruosteinen kraana. Siitä minä veteni ammensin. Yrittäkääpä huviksenne joskus täyttää pullo ylöspäin suuntautuvasta suihkusta, joka ei edes ole suihku vaan vain sellainen löysä vedennotkale. Siitä ei tule yhtään mitään. Toimenpide onkin parasta suorittaa siten, että haukkaa ensin suun täyteen ja purskuttaa sitten veden pulloon. Lopputuloksena on harmaakuplainen, mitenkuten oikealta soodalta näyttävä juoma.

Kuljin omatekoisen virvokkeeni kanssa ylös Michigan Avenueta ja esitin joutilasta neekerijätkää sen minkä kylmältä tarkenin. Kokopäivätoiminen vetelehtiminen on taitolaji, joka perustuu ajan tehokkaaseen kuluttamiseen ilman että kuolee itse siinä mukana. Vastaantulevat taidekoulun oppilaat väistävät minua. Vaihdoin toiselle puolelle katua, vaihdoin kokonaan korttelia. Opiskelijoiden hyvätapainen liikehdintä uhkasi sekoittaa ajatukseni. On niin paljon mietittävää. Esimerkiksi se miten oman vuorokauteni tunnit tuhlaisin.

35th Streetin ja Indiana Avenuen kulmauksessa välkkyi homeenvihreä neonvalomainos jossa luki: McPherson’s Diner. Ja apilat kaupanpäälle. Malachi McPherson on kotoisin satamaterminaalien joutomailta. Sieltä irkkuperheen ura sanamukaisesti lähti liikkeelle kun liikennelaitos oli myynyt tarpeettomiksi käyneet vaununsa. Nokkelimmat olivat tehneet niistä ruokaloita joita kärrättiin kumipyörillä paikasta toiseen, satamaan saapuvien laivojen ja niitä purkavien ahtaajien perässä. Muistan sellaisen kärryn pentuajoilta. Muistan muuten vain, koska niiltä ajoilta ei mitään hohdokkaampaa ole kirjattavaksi. McPherson’s Diner on kapakka junavaunussa. Kolina on erilaista mutta malli on tuttu. Indiana Avenuen puoleisella ikkunaseinällä ovat loosit ja niitä vastapäätä salin pituinen baaritiski. Toisin kuin vanhoina hyvinä aikoina, ei irlantilaisten tarvitse enää kokata palleja myöten mudassa. Junavaunun takana oleva keittokatos on vaihtunut kromilta hohtavaan keittiölaboratorioon, jossa rivi kaasupulloja pitää hellat, grillit ja uunit kuumina aamusta iltaan. Minä tiedän tämän, koska olen istunut takapihalla ja katsellut. Katsellut miten ikkunat ja ovet huohottavat höyryä ulos ja ilmaa sisäänsä kuin yliajetun hevosen keuhkot. Ja minun suoleni ovat huutaneet. Eikä kukaan paksusormi kokki koskaan erehtynyt iskemään lihanuijalla peukaloaan paskaksi, eikä kukaan koskaan silpaissut sähköisellä viipalointikoneella kämmenenlevyistä siivua sipulisilavoiden sekaan.
Oli lounasaika, joten livahdin dineriin sisälle sieltä mistä kaikki muutkin. Jäin naulakon alle matkimaan sateenvarjoa. Edestakaisin tempovan heilurioven lisäksi keittiön ja asiakaspuolen liitti toisiinsa tarjoiluluukku. Ennen aikaan kokit heittivät paljaan taivaan alla sotkemansa lihamuhennokset ja paimenpiirakat luukusta junavaunuun. Nyt luukku on koriste ja pelkästään keittiömestarina häärivää McPhersonia varten, jotta tämä näki oliko hänen hienoon restauranttiinsa tullut joku pässinpää joka piti heivata sierainperseotteella pihalle.
Tällä kertaa olin turvassa. Irkut eivät ehdi puuttua olemattomuuteeni vääntäessään niska limassa munakkaita, pihvejä ja pannukakkuja jouluostosten näännyttämille perheille. Tavanomaisina aikoina tavanomaiset lounasasiakkaat ovat tasapuolisesti mustia ja valkoisia liikemiehiä. Rikkaat nekrut tykkäävät kun irlantilaiset passaavat niitä, eikä näille kulmille jumittuneilla kalkkinaamoilla ole vaihtoehtoja. Kävi McPhersonilla opiskelijoitakin. Ne tulivat hakemaan elämäänsä eksotiikkaa ja väriä. Sitä lajia sai tarpeeksi irlantilaisesta lounasruokalasta. Sitten kelpasi junailla kotiin Andersonvilleen syömään kanelipullaa. Ja nyt oltiin Near South Sidessa eikä lähelläkään kulmia joissa viidakko muuttui keltamustaksi. Mutta jos jengi oletti Malachi McPhersonin lyttyisen sparraajan naaman takaavan dinerin turvallisuuden, niin siinä kohtaa erehdyttiin niin että kongi soi. Se oli McPhersonin muija kun kehää hallitsi. Rouva oli venäläinen tai sieltä päin, niin kuin sen aksenttikin. Kun Babushkan suututti oikein kunnolla, niin naisen munaskuita vastaavasta paikasta nousi sumusireenin kaltainen epävireinen, repivä kieunta. Akka olisi palkattu sijaishuutajaksi Hollywoodiin jos Johnny Weissmüllerin agentti olisi sattunut olemaan kaupungissa.
Tänään oli hyvä päivä. Rouva istui tyynenä kuin uunivanukas hakkaamassa kassakonetta eikä ehtinyt iskeä kotkankatsetta silmieni väliin lakaistessaan rahoja pikkutasseilta ahne kiilto silmämunissaan.

Tulipunaisen Coca-Cola -automaatin viereen oli tuotu uusi, vielä tehtaan pakkauslaatikoilta haiseva Seeburg KD 200 Select-o-Matic. Jukeboksin alumiinilistojen väleissä ei ole hipun hippua pölyä. Muovilasinen, pyöreä kupu oli melkein näkymätön. Maali kiilteli niin, että se saattoi eilen vielä olla märkää. ”Valintamaatti” otti vastaan myös EP-kiekkoja, jotka se osasi hinnoitella kalliimman mukaan. Sadan levyn (”älkää unohtako kääntöpuolta ja ylimääräisiä raitoja”) valikoima oli markkinoiden laajin, niin väitti tarrateksti. Kehitys kehittyy. Seeburgin etupaneelissa oli kromatut siivet. Niissä välähtelivät aidot pisaralamput. Varmuuden vuoksi Seeburgin maskissa siipiä oli kolme. Tasan yksi enemmän kuin Kenraali Moottorin Letukan perseessä. Etupleksissä luki ”High Fidelity”. Se tarkoitti parasta mahdollista äänenlaatua. Nyt eivät levyt enää rahise, nyt elektronisesti äänitetty musiikki soi levyllä yhtä tasapainoisesti kuin äänitystilanteessa. Sen kun kuulisi. Tai aivan sama. 
Loosipöydissä on pienempiä kojeita, joiden kautta sai valita päämoottorissa pyöriviä levyjä nousematta paikaltaan. Pöytälaatikoiden ja emokoneen välillä kulki näkymätön radiosignaali. Koko hulppean systeemin hinta oli puolitoistatuhatta taalaa. Hei. Pysähtykää. McPherson oli laittanut ne rahat vehkeeseen, joka ei tee ruokaa. Ehkä pöytäkoneet houkuttelivat lisää asiakkaita. Mahtoi niitä sitten olla kiva näpelöidä.

Vaikka kehitys kehittyisi miten, niin jukeboksit pysyivät siinä mielessä itseään toistavina, ettei niissä olllut pullotelinettä. KD 200 oli oikein esimerkkitapaus. Sen katto vietti seinää kohti ja levylistaa peittävä lasipöytä oli vino. Missä sitä laskisi kolikkonsa, jos niitä nimittäin olisi. Seeburgin merkittävin uudistus roiskautti suuhuni limapaakun. Olivat nostaneet hintoja.
Yksi soitto maksoi nyt kymmenen senttiä. Neljännesdollarilla sai vielä jokin aika sitten soitettua puoli tusinaa kappaletta nyt enää kolme. Perseenkarva. Kaksinkertaiset hinnat sillä verukkeella että laite on vähän prameampi. Ja prameudesta puheen ollen – riippuu ihan siitä mistä tykkää. Seeburgissa ei ollut erivärisinä hehkuvia muoviputkia niin kuin vanhoissa posetiiviautomaateissa. Mutta ei niillä valoilla mitään tällaisessa paikassa tekisikään. Sama päti sisäänkäynnin yläpuolella olevaan neonmainokseenkin, mutta siellä se vain vilkkui. Kuin maailman sähkökaapeleiden värittämää tilaa kommentoidakseen kurkisti aurinko sisään näyteikkunoista. Asiakkaat huudahtivat yllättyneenä. Keltaisen valokehrän loosien ylle kutonut päivänpaiste teki heistä riehakkaita. Joku ei kuulunut näkevän enää mitään, joku taas näki liiankin selkeästi munuaispiirakkansa sisälmykset ja miehensä solmiossa olevat tahrat. Mutta mitä siitä! Voimistuva puheensorina lähti kimpoilemaan kuppilan seinästä seinään, loosista loosiin ja tiskiltä kassalle. Yöllisen sateen jälkeiset lätäköt peilasivat auringonsäteet takaisin Indiana Avenuen katukuiluun ja sää oli hetken aikaa silmiä särkevän kirkas. Jäin notkumaan mykkänä yhtä mykkänä rahaa odottavalle koneelle. Vatkasin lanteitani vaikka mitään rytmiä ei kuulunutkaan. Kaksi baaritiskillä vapaata pöytää odottelevaa miestä käski minua painumaan hankeen.
Aika suorittaa pelinavaus. — Hei, onko herrat kuulleet The Driftersin ’I Gotta Get Myself A Woman’ -singlen? kysyin niiltä.
Puistivat erehdyksessä päätään ja katsoivat toisiaan kysyvästi. Itse asiassa heti perään toinen erehdys.
 — Se on täällä, sanoin. — Irkkuja on puijattu hankkimaan nekrulevy.
Miehiä huvitti mustan kakaran räävittömyys. He eivät suuttuneet, eivät he olleet irlantilaisia. Kaalinsyöjältä näyttävä mies kysyi: — Hyväkin?
 — Varsin hyvä. Kannattaisi tutustua.
 — Kääpäle soittaa meille sen nekrulaulun, jos se kerta on niin mainio! miehistä tummempi yllytti vatsaa tökkivällä puheenparrella.
Se kuului pastahousujen kansaan.
 — Voitteko kuvitella, sanoin, — että tähän pitää syöttää dime! Sitä paitsi mulla on levy jo kotona, niin kuin teilläkin pitäisi olla.
Miehet sokeroivat lusikat mutkalla kyyneleen vetoisia kahvikuppejaan ja kähisivät kuivaa naurua. Naruspaghetti heittäytyi nasevaksi: — Ei sulla mitään ole kotona, edes kotia!
Ja sitten sitä naurettiin, ja niin tein seuran vuoksi minäkin. Levyn suhteen olivat kyllä oikeassa. Lupsakampi miehistä, joka saattoi olla puolalaista perua, otti juomarahoiksi varaamistaan kolikoista eroon kymmensenttisen, napautti sen pyörimään meitä erottavaan ilmaan, mistä sen Ernie Banksin kunniaksi poimin peukalon sekä etu- ja keskisormeni muodostamaan kuppiin. Turhissa taidoissa minä olin paras.
Polakki iski silmää kermapää kaverilleen. — Pidä koko raha, se rehvasteli.
Aina sama juttu noitten kanssa. Mitä tyhjempi kaali sen anteliaampi sydän.
Vanhan toistoa oli jatkokin, italialaisen sanoessa: — Joseph, sinä olet aivoista sakea. Aiot maksaa siitä että kuulet kun patanaama kinuaa ämmien perään?
 — Taidanpa maksaa, Ernie.
Oli parasta pitää kiirettä ennen kuin unohtuisin vaarienväliseen sanaharkkaan.
 — Ookoo, hyvät herrat. ’I Gotta Get Myself A Woman’ on toiveenne? varmistin tiskijukkien tapaan.
Puolalainen piti suunsa kiinni. Se on hyväksymisen merkki. Vieritin Soda Pop -pullon jukeboksin taa ja valikoin taskunpohjaltani peltiprikan. Vaati oman pienen aikansa sisäistää koneen suunnitelleen insinöörin ajatusmaailma. Kappaleiden sisällöstä kertovat pahvikortit pyörivät samalla tavalla rullassa kuin toimistojen puhelinmuistiot. Yksi painallus persikanvärisestä nappulasta, jossa ei ollut numeroa vaan nuoli, pyöräytti rullaa, ja punainen hittilista, jolta The Driftersin valituskin löytyi, vaihtui esittämään persikanväristä kantrivalikoimaa.

Siirryin seuraavalle napille, ja vuoroon tulivat väriltään ennalta arvattavat ikivihreät. Sinistä nappia painamalla seurasi kooste irlantilaisten, italialaisten, puolalaisten ja saksalaisten kotiseutulauluista. Viimeisellä painalluksella tulivat vuoroon turkoosit rhythm & blues -levyt. Suurin osa oli kylläkin rock’n’rollia. Palasin punaisiin päivänhitteihin. Vaadittu yhdistelmä oli A–7.  Sujautin peltirenkaan raha-aukkoon ja kuulin miten prikka juoksi koneiston läpi ja lujaa, liian lujaa. Väärä raha ohitti vauhdikkaasti raksuttaen sisuskaluja valvovat kielekkeet ja kilahti palautuslokeroon. Se oli lyhyt visiitti. Kehitys kehittyy.
 — Hei mustis, et taida hanskata sitä, mitä, häh? pasta aukoi päätään.
Ne olivat saatana lyöneet taalan vetoa asiasta. Eikä tarvitse koko yötä miettiä millä kantilla sardiinin veto lepäsi.
 — Joo, joo, kyllä tämä tästä. Tässä on vain ihan liikaa ihan ihme nappuloita...
 — Stupido, italialainen nero tiivisti älynlahjani yhteen sanaan.
Sen sijaan uusi Seeburg oli tavattoman älykäs, oikein tämän kokoluokan priimus. Hukkaan heitettyä aikaa koko sahaus.
Puristin polakin antamaa kolikkoa nyrkissäni. — Mietin vain että pitäisikö herroille sittenkin soittaa The Teddy Bearsia, te kun jollain tapaa tuotte mieleen heidät. Onko ’To Know Is to Love Him’ mistään kotoisin?
 — Soita se negrospirituaali, ennen kuin meidän kahvi kylmenee ja sun musta perseesi siinä mukana! kreemipää uhosi.
Mielenkiintoista.
 — Tai kelpaisiko ’Chipmunk Song’? Lieneekö se niin hauska kuin väitetään?
Itsku alkoi käydä kuumana. — Etkö sä kuule mitä sulle sanotaan!
Minä lämpenin. Vehtasin ja punnersin koneen äärellä kuin heikkomielinen. Olin tekevinäni vaikeita valintoja, steppasin pari askelta koneesta vasempaan ikään kuin harmoniset sävelkulut jo sisälläni tuntien, ja horjahdin. Tasapainoa hakiessani syötin lahjarahan kokisautomaattiin. Ennen kuin kumpikaan ukoista tajusi mitä olin tekemässä, tarrasin kaukaloon kierivään pulloon ja hihkaisin: — Mun täytyy saada tällä itselleni muija!
Ei italialainen, ei puolalainen, ei liioin McPhersonin rouva tai sen puoleen kukaan muukaan maailmassa ehtinyt vastata huutooni. Kompuroin kadulle hileinen limpparipullo hikisessä kädessäni. Joskus täytyi nöyryyttää itsensä pelkän sokeriveden takia. Joskus täytyi.
Etenin rivakkaa tahtia Bronzevillen radalle. Hyräilin lippujonossa Frankie Lymonin ’Why Do Fools Fall In Lovea’, kyttäsin sopivaa tilaisuutta ja livahdin kylkimyyryä portin ohi. Jos minun peltini edes jossain vielä toimisivat, elämä sujuisi paljon luonnikkaammin. Jäin pois Chinatownin asemalla. Minun alueeni pohjoinen ääriviiva alkoi olla tässä. Menin Michigan Avenuelle. Korttelin päässä oli Chessin toimisto.

Olin tarttumassa levy-yhtiön ovenripaan, kun siihen aikaan päivästä hyvinkin tuotteliaassa kunnossa olevat Josh ja Duarte hoippuivat kaulakkain ulos ovesta. Väistin ja luikahdin heidän huiskien käsiensä alta sisälle. En odottanut heidän tervehtivän saati yhtään mitään. Hyvä että ulos asti pääsivät kaatamatta koko taloa. Eikä siinä kaikki. Vedin henkeä ja painauduin littanaksi. Willie Dixon vyöryi samalla oven aukaisulla lävitseni, ylitseni ja suorilla pahki, ja toivotti allejäävät alimpaan helvettiin. Maailman surkein näiden kulmien maailman suurin itsetärkeilijä läski. Haisutankki oli nyrkkeillyt joskus, joten ei kai sen ketään kuulunutkaan väistää. Olisi pitänyt paukauttaa ovi sen rungosta läpi niin että selkäranka olisi käynyt kylässä pötsin puolella. Olisi oppinut olemaan ja lakannut saman tien.
Tulin kapoiseen odotushuoneeseen. Pidemmälle minulla ei nykyisin olekaan asiaa. Mutta mitä siitä, jos on jano. Odotushuoneen perälle kirjoitettu kutsu – ’The Cold, Crisp Taste of Coke’ – veti puoleensa kuin punaisena hehkuva lyhty josta kiimaiset yöperhoset lumoutuvat.
Korkkasin pullon. Ensimmäinen siemaisu on aina ehdottomasti paras, se räjäyttää kitalaen kappaleiksi.
Lasikoppi kolisi. — Joey! Mitä pentelettä sinä luulet tekeväsi? kaikui englantilaisittain.
Kokis meni väärään kurkkuun. Alkoi yskittää. Nenästä valui kuplivaa kasvisuutetta leualle, takille ja aulan matolle. Ryökäisin äänekkäästi. Ja maailman paras tavara maistui sappinesteeltä.
Sain vedet silmissä sanottua: — Päivää, Miss Margaret! 
Odotushuoneen erotti toimistoista maitolasinen koppi, jonka tiskin äärellä seisoi kädet puuskassa Margaret Turner. Hän oli levy-yhtiön vastaanottosihteeri, ja käytännössä paikan ykkönen heti Len Chessin jälkeen. Hänen näkemisestään nautti täysin rinnoin. Maggien kaveri kannatti olla, jos tahtoi edetä tahtiakaan pidemmälle siitä pisteestä missä seisoin.
 — Mitä sinä täällä teet, mitä haet, mikä on hukassa? hän toisti kysymyksensä, vaikka tosiasiassa hän oli täysin palkein keskittynyt järjestämään kirjoituspöytäänsä. Äskeiset vieraat olivat sotkeneet paikkoja. Ja se oli ikävää mutta sellaiseen täytyi näissä bisneksissä tottua. Sievästi kyykistellen Maggie poimi linoleumilattialta kuitit ja laskut, kontrahdit ja kortistot, ja sujautteli ne tiskin yläpuolisiin lokerikkoihin. Hän istuutui ja oikaisi hameenhelmansa. Jos olisi uskaltanut katsoa, niin hänen säärensä olisivat nuolleet sievästi tuolin viertä. Maggiessa oli paljon sieviä asioita täsmällisesti ojennuksessa silloinkin, kun kaikki oli poskellaan. Maggien sirojen sormien päässä olevat kynnet olivat terävästi sievät, hänen hiuksensa laskeutuivat sievästi alas vihille vietävän sievään niskaan, ja nyt kun meno oli mitä oli, hänen punaruskeat hiuksensa hapsottivat otsalla vähän saakelin sievästi. Ehkä Maggien pöydällä olevia esineitä ja niiden keskinäistä järjestystäkin saattoi jollain tapaa kutsua sieväksi. Ehkä se olisi mennyt jo liian pitkälle. Täydellisyyttä hipovan sievyyden rajat rikkoivat hänen pienellä nenällään kekkuloivat, ehkä elefanttia pukevat silmälasit.

 — Mitäkö teen, Miss Margaret? Tuli vaan jano, vastasin. — Otatteko huikan? tarjosin kokista ikkunan toiselle puolelle. Se oli hölmöä. Pullo ei olisi läikkymättä taipunut luukusta sisään ja sen nyt tietää. Ei hieno leidi voinut koskea ruskean klopin saastuttamaan juomaan.
Maggie nyrpisti kirsuaan niin että mannermaan kalleimmat rillit hypähtivät ylös. Ja tipahtivat alas rikkomatta ketään. — Jos aamukoiton aikaan lankeaa happoisiin aineisiin, hän ulkoluki, — on suuri vaara, että työpäivän aikana kerääntyy tyystin tarpeettomia poreita masuun.
 — Ja alkaa pierettää?
 — Siivoa suusi, jätkä.
Vain Maggien kohdalla voi sanoa että joku närkästyy sievästi.
 — Mutta ei mua vaan ala, hei!
Maggien kausasta hyppäsi ulos sievä ”hy”. — Tuonlaatuisilla talenteilla päätyy vaudevilleapinaksi, hän sanoi. — Mutta ei siitä sen enempää. Kuuntelehan nyt mitä minä seuraavaksi sanon, kuuntele tarkkaan, Joey Moobs.
Minulla oli kaikki aistit avoinna.
 — Mene muualle, Maggie sanoi. — Sinun ei tarvitse enää turhanpäiten hengailla täällä.
Vesi kihosi silmiini. — Mä vaan poikkesin moikkaamaan...
 — Ja nyt se on tehty. Cheerio!
Katselin apua hakien tyhjyyttä ympärilläni, en keksinyt enää mitään tähdellistä taikka tähdetöntä sanottavaa. Sädetikkuni oli huonolla tuulella.
 — Theodorella saattaisi olla sinulle pienen pieni hobby, himmennyt sädetikku yritti lepytellä.
Kokosin itsestäni jälleen miestä. — Coneylla vai…? Theolla siis... Millainen jopi?
Maggie hieraisi keskisormellaan raskaiden kehysten painamaa nenäntaivettaan. — Mene nyt jo hyvän sään aikana. Ja jollemme ja kunnemme näe enää uudelleen, niin rattoisaa joulua.
 — Niin kai sitten ja heikunkeikun...
Maggie nosti katseensa vahakankaisesta kirjoitusalustasta, jonka sivelyn seuraaminen alkoi käydä hermon päälle. — Joey, hän sanoi.
 — Miss Margaret!
 — Koetahan pärjäillä.
Miten esittää itsevarmaa vakuuttavasti?
 — Ainahan mä.
Ei mitenkään.
Heilautin kättäni ja lähdin kokis ovenpieleen typerästi kolisten.
Jatkoin matkaa 20th Streetin ja Michiganin kulmaan unohtuneeseen Samuel Beechumin baariin. Sisään astuessa ei voinut olla törmäämättä (ei vaikka olisi kantapäätä isommalta alueelta kokemusta) naulakon alle tungettuun AMI:n jukeboksiin. Mastondonttimainen ja pimeänä kyyhöttävä akryylimuovinen AMI alkoi olla pahasti ulkona supermodernien, stereofonisten ja äänentoistonsa vakauttaneiden levyautomaattien täydelliseksi muuttuneesta maailmasta. Silloin kun soitin oli vielä toiminut, oli se elänyt elämänsä kevättä kirkkaiden fluoresenssivärien loisteessa, ja sen vallankumouksellinen levysoitin oli osannut soittaa levyvalikoimaan kuuluvan kahdenkymmenen kiekon molemmat puoliskot. Se oli ollut hienoa siihen aikaan kun levyt pyörivät melkein sata kierrosta minuutissa ja äitini joi, jos joi, yksin kaakaota satamien junanvaunuissa.
Baari oli tyhjä. Jollei tiskillä nuokkuvia Joshia ja Duartea lasketa. Eikä lasketa. Osapäivätoimisten studiomuusikoiden edessä oli tuplasatsit viinaksia. Raha-asiat tuntuvat olevan järjestyksessä. Muodottamaksi runtatun tuhkakupin alle oli työnnetty tukku seteleitä.
Samuel Beechum pakersi sitkeän näköisen hevosmakkaran kimpussa.
 — Onko Theo täällä? kysyin yksintein.
 — Yläkerrassa, Beechum sihahti.
Kyllä minä sen tiesin. — Voisitko sä muuten antaa pillin?
 — Jeesus mikä molokki.... Sam heitteli vasemmalla kädellä makkaroita ja säilykekurkkuja leipien väliin ja siirsi vapaalla kädellään olkipillejä sisältävän ruukun ulottumattomiini. — Kerjäläisiltä sidotaan pillillä munat solmuun...
Sam kävi totisen miehen totista yksinpuhelua jossa kaikki vastaukset olivat merkityksettömiä kun kerran eli elämää jossa jokainen päivä oli etukäteen eletty. Sam ja Moses Stein olivat monessa suhteessa kuin samasta umpipuusta. Ehkä heillä oli joku rotuaidat ylittävä salaseura. Vapaaturpahalkiot.
Olin menossa portaisiin, kun Samin rikkinäisten hampaiden välistä narskaistu varoitus kiskaisi kinttuni kuin kuminauhasta liipaistuna takaisin baariin. Sam mutisi jotain alatyylistä alaikäisistä pummeista. Biljardisali antoi toistaiseksi odottaa itseään, tai minua. Laittauduin pianon viereen odottamaan. Yläkerran nimittely saliksi oli sivu mennen sanoen liioittelua. Kolme keskikokoista pöytää sinne oli joskus mahtunut, ja silloinkin ikkuna piti avata. Pöytiä ei vain enää ollut. Sam oli vaihtanut ne pianoon. Muusikot tapasivat torkkua biljardisalissa päivänsä läpi jos äänitykset tai keikkojen jälkeiset jatkot olivat venähtäneet pitkiksi.

Tässä kohtaa on sopiva aika tehdä tiliä siitä, miksi jätin mielelläni väliin väsyneitten ihmisten häirinnän. Montaa muuta pyhää lehmää minulla ei ollutkaan, jos Margaret Turner jätetään rauhaan.

Asuin huoltajakseni määrätyn miehen kanssa 63rd Streetillä, aika lähellä entistä White Cityn huvipuistoa, jonka eekkereiden kokoisella pläntillä oli vesiliukumäen ja maailmanpyörän lisäksi ollut vielä vähän aikaa sitten rullaluistelurata ja keilahallikin. Nyt ei siitä ilonpidosta ollut enää jäljellä kuin halvat muistot. Valkoisten huvipaikasta oli tullut nekrujen kaatopaikka. Oli enää levyliikkeitä, soitinkauppoja, tavernoita ja klubeja. Jollei 63rd Streetin meno ja meininki kelvannut, ja halusi ruokkia vaikka varpusia, niin sitä varten oli Washington Park. Siellä saattoi myös käydä ottamassa turpaansa. Vierailevia ruutupaitoja riitti autolasteittain täyttämään hartaimman toiveesi.
Meidän kämppä osui vauhdikkaalta kuulostavan tienoon romahtaneimpaan kolkkaan. Se sijaitsi ompelukoneita valmistaneen tehtaan takapihalle unohdetussa tiilimurjussa, jonka kerroksiin kiivettiin joko ulkopuolen mustaksi mädänneitä paloportaita tai sisäkäytävän romahtaneita puurappuja pitkin. Sai vapaasti valita. Käsituet oli kauan sitten molemmista revitty polttopuiksi. Kuolleen äitini viimeisen miehen nimi oli Edward Wilson. Hän oli olevinaan muusikko, kuten koko South Siden surkeampi puolisko oli olevinaan. Äijälle vain oli siunaantunut alaan oleellisesti kuuluvia soittotilaisuuksia ehkä vähiten kaikista tämän kaupungin historian aikana vaikuttaneista pelimanneista. Se soitti rumpuja. Tarkennus: se omisti sellaiset. Mikä ei vielä todistanut yhtään mitään.
Äijä ei ole oikea isäni. Kaukana siitä. Tai vaikea sanoa, kun ei tiedä kuka tai mikä se oikea isä oli. On? Minä saatan olla vaikka mulatti tai puoliksi keltainen kuin kananmuna. 
Äijä teki henkensä pitimiksi, ja minut siinä ohessa miten kuten elättäen, sekalaisia hanttihommia. Viime aikoina mies oli tavattu vastaanottamassa karjakuormia Halsted Streetin teurastamolla. Se päästi lehmistä ilmat pihalle ennen kuin niistä tehtiin ihmisille kelpaavaa ruokaa. Ei se työ pahimmasta päästä ollut. Sähköllä taju pois ja kaula auki. Henki veks ja kantturat hihnalle. Joku muu hakkasi pään irti, avasi mahan ja lapioi sisälmykset, jyrsi nahat ja noin pois päin. Voitte kuvitella. Yksinkertaista kuin nukkuvan lapsen lyöminen. Siitä huolimatta että Äijä sai tehdä kertalaakista siisteimmän osuuden teurastuksesta, oli se koko ajan aivan pihalla, kiukkuinen, päissään tai kaikkea yhdessä liemessä. Joskus ani harvoin se oli pelkästään vaitonaisen väsynyt. Koska viimeksimainittu vaihtoehto oli sen siedettävin piirre, annoin sen nukkua niin pitkään kuin se tahtoi. Häivyin pihalle kun se rymisteli yövuorosta kotiin ja romahti meidän ainoalle sängylle välittämättä olinko alla vai missä ikinä. Palailin kämpille vasta iltapäivällä, kun paskaläjä oli herännyt ja lähtenyt kapakkaan tai iltavuoroon. Joten me ei hirveän usein nähty. Mikä olikin sääli.
Joulu sekoitti kaiken. Koska Äijällä oli tiedossa kaksi ylimääräistä päivää vapaata, tulisi se myös olemaan enemmän tai vähemmän kierroksessa. Se kävisi juopottelemassa kuten asiaan kuuluu, mutta milloin se lähtisi ja milloin palaisi, jos palaisi, sitähän ei voinut ennalta tietää. Ja tämä teki elämästä helvetin piinallista. Heti perään pukkaa uusivuosi.
Pyhät ovat pelkkää kiusantekoa.

Pikkuhiljaa alkoi tapahtua. Portaita alas koikkelehti uhanalaiseen Villan sukuun kuuluva kuikelo kukkakeppi. Coneyn henkevästi suipistelevasta suusta (joka muistuttaa keilahallin akvaariokalojen puhaltelua) ja sinne tänne sojottavasta oranssista tukasta näki, että hän on juuri herännyt. Ympärilleen katsomatta hän keinahteli vessaan, ja hetken kuluttua koko baari sai kuulla kanukin päästämät kaikki luonnolliset tarpeet. Kunhan ei haju seuraa mukana niin hätäkös tässä.
Coneyssa oli kaksi toisilleen vierasta puolta. Kun se oli keskellä jukeboksiasentajan juttujaan, se oli maailman raskain nippelitietoa pursuava pilkunviilaaja. Coneyn iltatoimiin keskittynyt puolikas esitti puolestaan mistään mitään piittaamatonta taiteilijaa. Kananpojankeltaisista Music Boxin haalareista luovuttuaan Coney kiskaisi päälleen rennon artistikostyymin peiliin katsomatta ja aikaa tuhlaamatta. Älkää uskoko, järjestyksen puute on silmänlumetta. Todellisuudessa Coney sääti ja väänsi timmiin kuntoon kuin ämmät. Coneyn vaatetus on omittu jatsineekereiden vanhentuneista muotikataloogeista. Löysät, sinapinväriset housut ja pystyraitainen smokkitakki pukivat pitkän miehen naurettavaan telttaan, mutta mitä se siitä itse välitti – ei mitään. Kaiken kaulaan valahtaneena kruununa Coneylla oli vinopalkkisilla vaakunakuvioilla pilkutetussa kauluspaidassaan Eckstine-kaulukset. Ne saatiin aikaan taittamalla tavalliset kolmiokaulukset alas puolestavälistä ja hieromalla silitysrautaa päälle niin ettei ne siitä oienneet enää ikinä. Jos on jonkin sortin puhaltaja niin torven hihna hiertää joko niskaa tai nostaa kaulukset pystyyn. Mutta hankipa Billy Eckstinen patentti, niin hihna pysyy ojennuksessa ja kaulukset leuhkasti lerpallaan.
Se siitä, snobi se oli ja joku Maggie kuvitteli että snobit on jees.

Coney palasi vessasta naama vettä valuen. Haettuaan baarista kahvikupin ja olutpullon hän katsahtaa ikkunasta ulos missä aurinko muuttaa talojen seinät keltaisiksi, räpyttelee hämmästyneenä riikinkukolta perittyjä silmäripsiään, vaihtaa näkövinkkelinsä takaisin sisätiloihin ja siristää silmiään nähdäkseen kuka yksinäinen orpopiru nurkassa istuu.
Se olen minä.
 — Joey. Ça va?
Coney laski kahvin ja kanadalaisen oluen pöydälle, jolla kokikseni olikin jo odottanut seuraa. Hän kiersi pianon ja loi epäilevän katseen soittonurkkaukseen. Suun muikistelu jatkui ja jatkui. Ilme kertoi tyytymättömyydestä taikka huolista. Olin jäljillä.
 — Ei sitä kukaan ole palauttanut? Coney huhuili Defenderin shakkitehtävään syventyneelle Beechumille.
Josh ja Duarte hätkähtivät epävakaiseen valvetilaan.
 — Eipä ole kävellyt vastaan, kuului kaiken tappavalla innokkuudella tornitettu vastaus.
 — Vitun  ennuyeux.
 — Mikä on vitun? kysyin. — Mikä ei ole kävellyt?
 — Trumpetti. Viety. Ei ollut edes vanha. Elämänsä terässä.
 — Messinki väsyy, Coney. Ehkä se joutikin mennä?
Tällaisesta räkäpäästä valuvan typeryyden lannistamana jopa Coneyn täytyi vaieta. Hän istui jalat harallaan pianojakkaralle, pöyhi kuontaloaan ja mutisi ulkomaankieltä. Coneyn väkisin väännettyä huolettomuutta kuvaa parhaiten se, miten hän yritti väenvängällä kammata kiharan tukkansa taiteellisille laineille – näin siis normaalioloissa. Nyt hän mahtoi oikeastikin olla tasapainonsa äärirajoilla, koska kampa ja artistietiketti oli unohdettu yläkertaan. Vilkaisin Coneyn ulkomuotoa tarkemmin. Paidanhihoista puuttuivat mustakiviset kalvosinnapit.
Kilautan tyhjän pulloni hänen oluensa kylkeen. — Mitäpä sitä torvella kun ei ole bändiäkään.
 — Ei pidä paikkaansa, kääpä. Coney kaivoi Lucky Strike -askista savukkeen, naputteli sitä rystysiinsä ja pani palamaan. — Miten muuten menee?
 — Joo! Kiitos kysymästä ja päin persettä. McPhersonin jukeboksi. Sä asensit sen?
 — Naturellement. Onko jotain vialla?
 — Se ei huoli mun prikkoja! Ne tulee läpi kuin ripulipaska, ja samaan tapaan sieltä piti lähteä lipettiinkin. Sitä paitsi olitte nostaneet hintoja.
 — Tajuatko sinä kuinka monta vuotta taksaa on väkipakolla pidetty samana?
 — En tiedä tajuanko. Ei yksi kipale voi olla enempää kuin nikkelin väärtti. Mitä mä nyt teen? Mulla on vielä miljoona peltiä jäljellä. Ne ei enää kelpaa minnekään. Ensin meni tupakka-automaatit, sitten limukoneet, sitten junat ja nyt tämä. Mä olen pulassa, Theo, ja se on sun syy!
Minä melkein hengästyin.
 — Oletko kokeillut puhelimia?
 — Ääh… mitä mun pitää tehdä että mä saan prikoilleni vastinetta?
 — Et mitään paitsi vaihtaa alaa. Niissä on pettämättömät tunnistimet.
 — Minikasvuiseksi jäänyt tonttu valkkaamassa putken päässä tuleeko tuutista oikeaa valuuttaa?
 — Itse olet minitonttu. Huuleni ovat sinetöidyt.
 — Sun huulet on sinetöity kissanpissalla!
 — Enää ei minkään valtakunnan vääriä rahoja pystytä nuljaamaan Seeburgin koneisiin paitsi vanhan Venäjän provinssin hopeamarkkaa, mutta se onkin kymmenen taalan arvoinen, joten meillä katsotaan asiaa läpi sormien. Hehheh.
 — Hehheh! Mikä niissä koneissa maksaa?
Coney luovutti. Niin ne tekevät loppujen lopuksi aina.
 — Alkajaisiksi mekanismi noteeraa kolikon koon lisäksi myös sen painon, ja lopusta pitää huolen magneetti, joka varmistaa että kolikoista löytyy oikeata metallia eikä mitä tahansa kiiltävää roskaa.
 — Ja sitten?
 — Eipä siinä kai muuta sitten.
 — Sä sanoit alkajaisiksi. Mikä sinänsä on jo ihan päin persettä sanottu, mutta ei se mitään.
 — Yksi jos toinenkin huoltomies kyllästyi keräilemään peltirojua ja puukiekkoja koneistosta.
 — Voi helvetti. Kuka hullu nyt puukiekkoja…? Mutta prikat sä olisit aina voinut antaa mulle takaisin.
 — Se olisi ollut varsin epäeettistä.
 — Eettistä sulta valuu nenästä.
Keskustelu oli tuomittu johtamaan umpikujaan. Snobari näytti niin maansa myyneeltä vaikka minulla oli tasan yhtä monta syytä ja taskullinen lisää.
Mieleeni tuli ajatus. Oikeastaan aika monta ajatusta yhtä aikaa. Pääkopassani rullaava päättelyketju piti samanlaista kolinaa kuin lastauslaiturin irti päässyt vinssi. Soittimet hukkuivat. Maggie tiesi kertoa että Coneylla olisi tarjota hommia. Coney oli pahalla tuulella. Maggie oli sievästi kenkkumainen. Joulu oli ovella. Jotain pitäisi tuoda tai viedä. Tai olla tuomatta. Jotain oli viety...
 — Margaret kertoi että sulla on asiaa? aloitin varovasti. — Keikantynkää...?
Coneyn silmien poikki kulki hämärä juova.
Kumarruin lähemmäksi. — Mä en kuule tiedä sun trumpetistasi yhtään mitään.
Coney palasi tyhjyydestä tähän päivään. — Miten sinä pystyt vaikuttamaan syylliseltä silloinkin kun et luultavasti ole mitään edes tehnyt? hän kivahti. — Miten sinä pystyt siihen?
 — Mitä paskaa sä tuolla tarkoitat?
 — Alkajaisiksi: miten Chessillä taannoin kävi?
 — Mitä helvettiä sä vanhoista jutuista meuhkaat?
 — Kunhan muistutin.
 — Rottakani!
 — Antaa olla sitten, Coney sanoi pianonkoskettimia tapaillen.
Runkku.

Olin vielä syksyllä ollut Chessien juoksupoika. Olin toimittanut kirjeitä ja paketteja postiin ja hakenut kaupasta pullaa ja viinaa. Olin heittänyt lakkalevyjä Universalin tehtaalle masteroitavaksi. Paitsi että on väärin sanoa että niitä heitettiin, koska tavara oli hauraampaa kuin Maggien posliini. Olin kantanut promolevyjä radioasemille. Olin kiikuttanut salakähmäisesti kuin paraskin lestinheittäjä 63rd Streetin ja Roosevelt Roadin väliin jäävän loputtoman pitkän katukuilun varrella kyyhöttäviin musiikkiliikkeisiin kirjanpidon ulkopuolelta myytäviä ilmaiskappaleita. Laukkaratani käsitti käytännössä koko halvatun South Siden ja hyvän palstan Loopia. Junaa ei edes tullut mieleen käyttää, antaa kolista yli vaan. Riippumatta siitä minkälaisia matkoja olin saanut pistellä, oli päiväpalkkani typistynyt yhteen ryppyiseen taalaan. Jossain vaiheessa se maratoni alkoi pistää vihaksi ja päätin ryhtyä ammattilaiseksi. Poikkesin päivänä eräänä Michigan Avenuen varjoiselle puolelle VeeJayn toimistoon, ja ilmoitin parista dollarista kantavani myös heidän levynsä samoihin osoitteisiin tai samoista osoitteista kuin Chessin prujut, ihan miten tahtoivat. Maa on vapaa. Samalla  juoksemisella sitä hoitaa kahden puulaakin kantamukset. Homma oli siltä osin tiukasti hanskassa.
Meni vähän aikaa juuri näin.
VeeJayn tsupparina oli mahtava olla. Vaikka yhtiön omistavat Jimmy Bracken ja vaimonsa Vivian, serkkupoika Calvin Carter sekä Ewart Abner olivat niin sysimustia neekereitä kuin vain Indianan Garystä löytyy, niin he tunsivat silti lukkarinrakkautta enemmän Chessejä kuin (sanotaanko nyt esimerkin vuoksi) vaikkapa minua kohtaan. Pellet.
Leonard alkoi ihmetellä, miten WOPA:n Big Bill Hill ja varsinkin Al Bennett WGES:ltä, niiden melkein omalta asemalta, veivasivat kilpailevan firman uutuuslevyjä yhtä usein kuin Chessin tai Checkerin singlejä. Rupesivat oikein veljesten kesken pohtimaan mistä tällainen kilpailutilannetta ikävästi oikaiseva päällekkäisyys mahtoi johtua. Sain samantien puolanjuutalaisen kengänkuvan takapuoleeni.
Leonard oli soittanut kadun yli, huutanut naama verenpunaisena kolmella eri kielellä leukaperät kolmen eri kieliryhmän vaahdossa Vivian Carterille käsityksensä sekä minusta että VeeJayn tavasta hoitaa PR-puoltaan. Puhelinlinjaa asian selvittämiseksi ei olisi välttämättä edes tarvittu.
Silloin tällöin kun kinttuni vielä kelpasivat VeeJaylle, sain tyytyä siihen samaan vaivaiseen dollariin, josta kaikki oli saanut alkunsakin. Ei ollut hirveästi varaa ryhtyä kinaamaankaan.

Kuuntelin Coneyn pianon rääkkäystä ja tiskillä maatuvan duon, jollei nyt laadultaan korkealentoista niin ainakin äänentasoltaan kohonnutta, sammallusta. Aloin pitkästyä ja nälkäkin kiusasi. Kiusaa jatkaakseen Josh ja Duarte kävivät käsiksi sämpylöihinsä. Heillä oli käynnissä jokin ylettömän mielenkiintoisen yhdentekevä väittely. Sellainen josta vain kaksi laskuhumalaista keksii ja jaksaa vängätä vaikka ylösnousemukseen asti. Toinen hoki ”Stevens”, johon toinen vastasi ”Francis”, johon puolestaan toinen että: ”ei kun Stevens”, ja vastauksena seurasi seinäpallon tapaan: ”eipäs kuin Francis”. Ja se jatkui ja jatkui vain. Jestas, miehet, lopettakaa.
Oli nälkä.
Joshin ja Duarten jankkauksen aihe oli ’Rock, Rock, Rock!’ -elokuva. Että mustat jannut viitsikin. Jotenkin tuntui välillä siltä että mikä tahansa pätkä jossa oli musiikkia, soittajia, tanssiesityksiä, laulua, mitä tahansa mistä ne (enkä nyt tarkoita Joshia ja Duartea erityisesti vaan muusikoita yleisesti) luulivat tietävänsä edes jotakin ja samoin tein kaiken niin sitten piti esittää kaikkitietävää silloinkin kun oltiin metsässä kuin meduusa. Joshin mukaan kyseisessä pätkässä Mamie Van Dorenin lauluosuudet hoiti Connie Stevens, Duarten mukaan Francis, meinaan Connie Francis.
Katsoin alta kulmien Coneya. — Eihän se rautatissi ollut koko leffassa?
 — Ei. Connie Francis lauloi mutta Tuesday Weld näytteli. ’Untamed Youth’ oli Van Dorenin elokuva, ja siinäkin se vain tanssi. Coney haki pianosta sointuja ja lauloi takakireällä, karvat pystyyn nostattavalla äänellä: — ”Right Now, Right There...” .
Siinä oli vähän hakemista, kun piano oli tarkoituksella epävireessä. Tiskiltä mylväistiin suunsa polttaneen puhvelin tapaan: — Ja menee aivan päin mahonkia!
Huutaja oli luultavasti Duarte.
— Annas kun mä näytän!
Joo, Duarte se oli, se luuli olevansa kovakin pimputtaja.
Coney löi pianonkannen kiinni.
Duarte vääntäytyi alas jakkaralta ja horjahti päin Joshia, joka tuuppasi ystäväänsä sillä seurauksella että tämä heilahti kuin vetelä säkki vastakkaiseen suuntaan. Mutta toisin kuin nyrkkeilysäkki, ei Duarte palannut koskaan takaisin. Humps sitä mentiin päistikkaa kanveesiin.
Coney hieroi otsaansa pianon viilutettuun kanteen. Hän hihitti housuihinsa.
Josh kääntyi närkästyneenä. — Katso nyt mitä sä menit tekemään!
Coney risti varmuuden vuoksi kätensä olutpullon kaulan ympäri.
Sam halkaisi hyvin alkaneen riidan puoliksi, linkkuun ja kainaloonsa ja raahasi Duarten yläkertaan. Josh pinkaisi ohjauksensa menettäneen muurinsärkijän järkähtämättömyydellä perään.
 — Tuonnekaan ei sitten vähään aikaan ole menemistä.
Coneyn tyytymättömyys oli toistuvaa.
 — Ota olut.
 — Ota olut... Coney matki suuta suippona. — Mikä myynninedistäjä sinä olet?
 — Ota murheeseen. Kun torvikin on viety ja sitä rataa. Ja osta mulle leipä.
 — Mal au Coeur! 
Beechum palasi baariin. Coney haki lisää kahvia. Se ei maksanut mitään. Hän lakaisi tiskille murennetut, kännisissä käsissä survotut vehnäleivät mukaansa ja heitti ne eteeni.  — Pistele napaasi.
 — Hyi helvetti.
 — Vähän nätimmin.
 — Hyi helvetin helvetti.
Riittävän halveksuvasti ja kauan katseltuani mustilla (ja minä tarkoitan mustilla) sormilla ronkittuja sämpylöitä, luovutin. Puraisin palan makkaraa ja nielaisin samalla nokareen ylpeyttänikin. Ei ruuassa ikinä mitään vikaa ole. Vähän kun valikoi mistä haukkasi, niin ei siinä mitään, ruokaa se oli nuoltu ja kuolattu leipäkin.
Coney tähyili tupakansavun läpi syömäpuuhiani. — Tiedätkö The Robinsit?
 — Jos tarkoitat yhtyettä, niin en, mumisin.
 — Miten sinä et voi tietää sitä, jos tiedät että se on yhtye?
Nielaisin. — Tuskin sä nyt yhtäkkiä mistään linnuistakaan keksisit asiaa. 
 — Nykyisinhän he kulkevat nimellä The Coasters.
 — ’Yakety Yak’. Hirveää soossia.
 — Joka tapauksessa niiltä on ilmestynyt kokoelmalevy...
 — Ylläri.
 — Nimeltään ’Rock’n’Roll’ with The Robins’.
 — Mmm...?
 — Arvaa minkälainen kansi siinä on...
Ravistin päätäni pää tyhjänä. Kaipasin kipeästi jotain nestepitoista. Hain Coneyn kahvimukia, mutta kaukaa viisaasti hän oli siirtänyt sen kauemmaksi.
 — Siinä on kivenmurikka ja kaksi punarintaa nokkimassa baagelia.
Entä sitten?
 — Ei nokkiva tipu tajua?
Vedin sämpylän rippeet henkeeni. Silmistä ripotteli vettä (jo toinen kerta saman päivän aikana). Köhin salamin, suolakurkun ja vetelän vehnän kappaleita pöydälle.
 — Aika omaperäistä? Coney hymähti.
 — Ihan perseestä.
Coneyn viistot jäniksenhampaat vilkkuivat pilkallisesti.
Minua alkoi nyppiä. Heitin sämpylänjämät herran pystyraidalliseen pikkutakkiin. Voilla sivelty puoli jäi kankaaseen kiinni. Jostain täysin käsittämättömästä syystä Coney ei vedellytkään minua päin näköä vaan siveli rasvan nenäliinaansa ja kastoi suunsa liioitellun keskittyneesti kahviin. Eikä puhua pukahtanut.
Joihinkin yhden rautaputken menetys vaikutti todella lamauttavasti.

 

Coney Villa

SELLULOIDILAPSUUS


 — Olet sitten käynyt teatterissa? Coney kysyi savun hälvettyä. Kysymyksenä se on heikkolahjaisen heittämä huuli ja Coneyn tapa johdatella juttua haluamaansa suuntaan. Jotkut kutsuisivat tapaa retoriseksi. Minä en sanonut mitään. Kerron aikaa tappaakseni mihin hän turhalla koppiheitollaan viittasi.

Kun olin pieni, asuimme mutsin kanssa teatterin vinttikerroksessa. Huone oli entinen pukuhuone, siellä ei ollut kuin peilejä ja lavuaari. Mutta kun me asuimme Des Plainesilla, niin se oli jo elokuvateatteri, ja minä ja mutsi olimme kiinteistön yövahteja. Kruszkan sisarukset, jotka Cineman omistivat, asuivat kadun toisella puolella. Saatiin oikein luvan kanssa käydä ilmaiseksi kuvissa. Helpompi se oli luvata kuin evätä, kun meidän ovelta laskeuduttiin käytännössä katsoen suoraan näyttämölle. Joka kerta kun meni sisään tai ulos, niin rainat vain vilisi silmissä. Mistä johtuu että olen umpikyllästynyt kaikkiin maailmassa esitettäviin vanhoihin, nykyisiin ja tuleviin pätkiin. Olivat ne sitten musikaaleja, länkkäreitä, komedioita, jännäreitä tai piirrettyjä, niin kiitos, tälle jannulle riitti. Olen kyllästynyt kyykkimään pimeällä käytävällä ja taittamaan niskani ensimmäisellä penkkirivillä. Popcornin haju saa suolet mutkalle. Olen saanut tarpeekseni Buster Keatonin ja Charlie Chaplinin hahhahhaahauskoista lyhäreistä. Ne olivat muorien mielestä kaikkein sopivinta katseltavaa kersoille. Ja niitä sitten sai ja piti seurata loputtomina uusintoina vuodesta toiseen, kahden vuoden ajan ja aina vaan, mutsin ollessa omilla teillään missä ikinä – vaikka puistossa puluja ruokkimassa.
Se että minut houkuteltiin katselemaan ei-niin-eläviä kuvia päivät läpeensä, ei ollut mitään hyväntekeväisyyttä vaan mummojen oman edun tavoittelua. He olivat leipääntyneet kaikenikäisiin ja -värisiin kakaroihin, joita livahti maksamatta sisään. Kun olin unohtanut vessan ikkunan auki. Kettumaisen ovelat Kruszkat palkkasivat minut kyttäämään omia kavereitani. Osa niistä oli valkoisia kundeja, joten eiväthän ne mitään oikeita kavereita olleet. Sain olla niitten kaveri tuollaiset tunnin ja neljäkymmentä minuuttia maksimissaan, ja normaalisti en likikään niin pitkään. Voiko sellaista suhdetta edes kutsua ystävyydeksi, jonka aikana sanaakaan ei vaihdeta vaan päinvastoin oikein painotetaan hiljaisuutta ja hiiviskelyä. Ei kysymysmerkkiä vaan retoriikkaa.

Jotkut pariskunnat joita siinä sivussa auttelin, olivat aika tuottoisiakin hoitoja. Niiden kohdalla juttu meni niin, että miehet ostivat piletin, joskus jopa kaksi. Kun elokuva lähti käyntiin ja valot sammuivat, niin minä ohjasin miesten tyttöystävät (näin mutsi niitä nimitti) sisään takapihan entreen kautta ja osoitin huomaavaisesti taskulampulla kuka takarivin hattupäistä oli se oikea. Muorit tietenkin näkivät kaiken mutta ei se mitään. Tiettyyn mittaan asti he katsoivat toimintaa läpi sormien, sillä eivät he siinä varsinaisesti mitään hävinneetkään. Miehiltä sai hyvät riksat, ja muorit tiesivät senkin. Joten heidät piti huomioida rahanjaossa, mutsista puhumattakaan. Siinäkään ei sitten rikastumaan päässyt. Tunsinpahan itseni edes vähän aikaa tuiki tarpeelliseksi pimppadiileriksi. Aivan näillä sanoilla rooliani en tuolloin kuvaillut. Ne olivat siitä huolimatta tavallaan hyviä aikoja ne. Seitsemän vuotta sitten, kun olin alta kymmenen.

Opin vihaamaan ja inhoamaan niitä vuosia vasta paljon myöhemmin, tajuttuani miten valkoisten kakaroiden pilkat ja pään aukomiset olivatkin ihan tosissaan lauottuja, siis että kaikki mitä ne sanoivat tulikin sydämestä eikä ollutkaan niitten omalaatuinen tapa kehua kaveriaan tai kaverinsa mutsin tissejä. Sama myöhäisherääminen tapahtui aikuisten välisten suhteiden todellisen tolan ymmärtämisessä. Minä tosiaan ajattelin että valkoisten ja mustien väliset kohtaamiset pimeässä teatterissa voisivat olla vallan jokapäiväistä ja luonnollista sekstailua. Tai jollei sentään arkipäiväistä, niin ainakin melko tavallista, ja jollei sitten sitäkään, niin ei ainakaan laitonta. Me olimme sentään Chicagon West Sidessä eikä missään Tennesseen peräkylässä. Näin minä luulin, saatellessani kouluikäisiä nekrusussuja niitten isäpappojen ikäisten valkoisten miesten syliin ja luulin niin vielä silloinkin, kun näin nenä projektorikopin ikkunaan painettuna miten meikäläiset tytöt otti suihin pukuherralta James Gagneyn paukutellessa samaan aikaan valkokankaalla oikeantyyppistä, aggressiivista tahtia. Minä luulin että kyse oli jostain muusta kuin siitä mikä nyt tietenkin kaikille jälkiviisaille on heti ilmeistä ja tässä piilee suurin kersaiän ongelmani. Minä uskoin kaiken mitä ihminen suustaan päästi, ja jollei ollut mitä uskoa niin kehitin sympaattisen tarinan heikkolaatuisten tapahtumien pelastukseksi, jotka nekin tietysti osoittautuvat aina hevonpaskaksi, miinaksi johon itse astuin. Jos elokuvat, joissa ei muuta muisteltavaa ole kuin ”kuka lauloi mitä ja kenen äänellä”, ovat kainalon alta, niin todellisuus se vasta perseestä on. On aina ollut. Kaikkien elokuvien kaikkein suurin vika on siinä, että ne uskottelivat että oikeassa elämässäkin on alku ja loppu ja joku järki. Elokuvat alkoivat falskata elämän esittämisen suhteen juuri siinä kohtaa kun niissä oli olevinaan johdonmukainen juoni ja jonkinlainen oikeuden ja kohtuuden taju. Ei leffoissa koskaan otettu salin peräpenkillä moloa suuhun. Selluloideja toimitettiin muorien kelattavaksi, jotta joillakin ihmisillä olisi paikka missä tehdä juuri sitä, mitä elokuvat eivät ikinä näyttäneet.

Sen kyttäämishomman seurauksena sain ensimmäistä kertaa nyrkistä oikein kunnolla. Hoitaakseni velvollisuuteni juuri siten kuin muorien käskynjaossa oli määrätty, piti niiltä kohta entisiksi muuttuvilta kavereilta estää oikeasti pääsy teatteriin. ”Hei, mä olen tosissani! Pysykää saatana ulkona...”.
Sen nyt tietää, ettei sellaista petturin piipitystä kukaan uskonut. Olisin voinut tietenkin yrittää huijata sisaruksia, se olisi ollut kaikista kivuttomin vaihtoehto, mutta rakas mutsini otti tämän ensimmäisen oikean työpaikkani niin helvetin virkaintoisesti että teki vahtivuorot itse, jos onnistuin jonkinlaisen verukkeen turvin laistamaan vartioinnin. Lopulta muorit suivaantuivat niin, etteivät he halunneet päästää kersan kersaa sisään edes lippuluukun kautta. Ei vaikka olisi ollut rahat valmiina kourassa ja lakki pois päästä ja kaikkea hyvää. Tällainen lyhytnäköinen syrjintä sai alkunsa siitä kun kollit rupesivat kalliin lipunhinnan kompensoimiseksi silpomaan penkkien selkämyksiä partaterillä ja liimailemaan mällitupakan ja purukumin sekoituksesta tehtyjä limanalleja istuintyynyihin. Sellainen kävi kohta muorien korville, kun arvon leideillä oli lärviä ja puhtia lähteä kesken näytöksen kirkumaan miten niiden uusi leninki oli mennyt pilalle ja kuka sen nyt korvaa (se ukko siinä vierellä, sehän sen oli kustantanutkin). Kaiken päätteeksi sain isoilta pahiksilta koulun jälkeen niin säännöllisesti selkään, kylkiin, naamaan ja vielä päähän, että lakkasi vähitellen kiinnostamasta koko ruhjeiden täyttämä koulunkäynti. Enkä minä voinut muuttaa Kruszkan muorien säätämää, voimassaolevaa käytäntöä yhtään niin miksikään. Mikä minua vanhempien nutikullien olisi kohtuudella pitänyt ymmärtää koska kai ne jo silloin olivat rodullisesti ja älyllisesti ja kaikella tavoin meikäläistä ylempänä. Saatana. Ei auta etäisyyden ottaminen tähänkään historiaan. Turha leikkiä asian yli päässyttä ja olla kepeän hirtehinen, sillä jo se, että puhun tästä, osoittaa miten saatanan huonosti kaikki silloin meni. Koko sen seitsemän vuotta ja lisää tulee.

Äiti ja Edward Wilson olivat tavanneet joskus jollain klubilla jossain, sen verran tiesin ja kiinnosti tietää, ja se oli tapahtunut jo niihin aikoihin kun asuimme teatterilla. Wilson oli ollut naputtamassa rytmiä johonkin pimeästi soittavaan rynkkyyn, ja mutsi, vääräsäärinen Baton-tanssija, oli pulverihuuruissaan stepannut siinä mukana. Se oli rakkautta ensi iskulla. Ei varmasti ollut.
Meille se rumpali kuitenkin punki yöstä toiseen niin taajalla tahdilla ettei mutsi enää kerinnyt omia hommia tekemäänkään. Kruszkan muorit, jotka tässä kohtaa muistivat kristinuskoiset moraliteetit, eivät sallineet naimatonta pariskuntaa kiinteistössään (ja minäkin vielä siinä sivussa), joten koottiin kimpsut ja rikottiin peilit. Sen jälkeen kaikki alkoi mennä poskelleen vieläkin muhkeammin.

Mutsi kuoli viime vuonna. Me olimme joskus kaksistaan, mutta vielä useammin kolmistaan siirtyneet kämpältä toiselle, luukusta kellareihin ja aina pahemmasta loukosta säällisimpiin huoneisiin muutaman vuoden aikana yhteensä seitsemän tai kahdeksan kertaa. Sitten meille luvattiin 95th Streetin päästä, läheltä Calumetjoen suuta, kahden huoneen ja keittiön asunto – sillä edellytyksellä että Wilson ja mutsi menevät jonkinlaiseen liittoon eli laillistavat naimisensa. Elämä oli hetken aikaa osapuilleen mallillaan. Kunnes aluetta asuttavat itäeurooppalaiset alkoivat perhe kerrallaan tukehtua kaaliinsa meikäläisten tunkeutuessa yhä laajempina lösseinä heidän kuselta haisevaan ghettoonsa. Me olimme yksi monista mustista pesueista joita puoliväkisin siirrettiin Calumet Parkin ja South Deeringin välisiin kortteleihin. Syntyi yhteenottoja. Sellaisia joista olisi voinut pysyä sivussakin. Mutta mutsi oli käynyt rähjäämään poliiseille siitä miten huonosti hänen oikeuksiaan puolustetaan, joten akka oli saanut pampusta. Sairaalassa se oli saanut jotain komplikaatioita ja se oli sitten menoa.
Moi vaan.

Minä muutin 63rd Streetille Edward Wilsonin – Edin tai Eddien, Äijän tai (pidelkää hatuistanne) Redhandin tai jonkun voodoopelleuskonnon mukaan Yacub Ishmaelin – kanssa. Ihme että kaikki edes mahduttiin samaan kopperoon. Mutta ei niitä Redhandin punaräpylöitä kovin usein onneksi näkynyt kun se oli koko ajan lahjakkaasti liesussa. Ja jos se olikin paikalla, niin sen kädet olivat piilossa peiton alla kun se nukkui. Voi pojat että se nukkuikin. Kuorsasi niin kuin kaikki Illinoisin terästehtaat yhdessä olisivat töräytelleet sireenejään ja myllänneet masuunejaan. Niitä oli aika monta unetonta yötä, jolloin olin lattialla lokoisasti vääntelehtien kuunnellut sen mekastusta ja odottanut vain aamua, että saisi nousta, ja sitten kun lopulta nousi, mietti että nyt se varmaan sitten vaimenee kun nousee, niin kuin se tietysti tekikin. Lattialautojen narahdus tai jokin vastaava juttu laimensi Wilsonin korinan ensin rahinaksi ja sitten puhinaksi kunnes, kun minulla oli jo vaatteet päällä ja kengät jalassa, se oli lopultakin hiljaa.

Kun mutsi kuoli, niin Wilson lopetti ensin galvanointihommat (Josh ja Duarte ovat sen verran huonoja muusikkoja että ovat pysyneet valimolla), joissa se oli ollut omien puheidensa mukaan eri haka, sitten se kävi jonkin aikaa rassaamassa putkia, mikä vasta paskahommaa oli ollutkin, koska savelle rakennetun Chicagon viemäriverkko pätki ja katkeili ja oli muuten vain tukossa koko ajan. Ei se jaksanut sitäkään.
Vaikka vielä vähän aikaa sitten mutsi oli järkännyt elannon meille kaikille, niin jotenkin meidän kahden väkisin yhteen liitetyn tyypin onnistui löytää keinot elättää itsemme. Vähän vaikeatahan se oli ja vähän vaatii opettelua. Äijän kautta opin tuntemaan Samuel Beechumin baarissa päivystävät kaverit.
Minä istun tässä näin, koska se rumpupatteri kuorsasi univelkojaan kotona eikä sitä tai siitä halua kuulla kukaan sen enempää ja se siitä. Minä istun tässä näin ja kuuntelen sen sijaan Coneya.


HISTORIA PÄHKINÄNKUORESSA

Elämä jatkuu.
 — En ole käynyt leffassa, sanoin. — Kyllä sä sen tiedät.
Coney rapisteli tupakka-askiaan miettiväisenä. — Tiesit kuitenkin Van Dorenin puskureiden laulutaidottomuuden?
 — Mitä sä nyt taas selität? Olen mä mainosten ohi kulkenut. Ja noista sen huomaa, nykäisin naamaani sinne suuntaan missä Josh ja Duarte luultavasti makasivat taju lattialla, — ettei se tee eräitä hullua hurskaammaksi vaikka vaivautuisivat oikein paikan päälle eläviin kuviin.
 — He takertuvat muotoseikkoihin paneutumatta elokuvan sisältöön.
 — Mikäs siinä, jos elokuvassa on joku, jonka muotoseikkoihin voi paneutua. Mutta kun ei ollut, häh?
 — Jaa… Ymmärsitkö sinä nyt mitä minä ajoin takaa?
 — Kaksiulotteista pimpsaa?
 — Stupide.
 — Joka helvetin kielitaidoton korsto paasaa tänään samaa.
 — Etkä ota opiksesi?
Ei pidä paikkaansa. Minä olin kulmakunnan kärsivällisin kuuntelija ja se meinasi jo paljon. Mitä tahansa sanoinkin, niin anteeksianto ja unohdus oli vain minuuttien päässä.
Coney pani tupakaksi ja huljutteli kylmää sumppia hampaissaan. Hänen pitkät sormensa lepäsivät mustilla ja valkoisilla koskettimilla ja jalka pumppasi pedaalia. Piano huohotti ja kilahteli. Coney ei osannut soittaa. Puhua hän osasi, osasi paljon ja yksin. Kytkin itseni pois päältä. Ei tarvittu kuin yksi kaiutin, yksi kanava Villa-pojan monofonian täyttäessä baarin talvisen hämärän. Hän kertoi kaupungin historiasta, ja se on hyvä. Hän kertoi irlantilaisista räyhäsakeista, jotka keskustan saastaan väsyttyään muuttivat takaisin maalle, tyhjille pelloille mistä ne alunperin olivat kotoisinkin. Ne muuttivat esikaupunkeihin, ostivat maata ja kasvattivat perheitä kuin karjaa. Ne olivat kaikki sen verran sukua toisilleen että tammat piti hakea kauempaa ettei syntynyt vesipäitä. Osa meni rehellisiinkin töihin, osasta tuli poliiseja. Kaikki kelpasi missä nuoruuden katutappelijan taidoista oli hyötyä. Ne perustivat baareja. Nyrkit vaihtuivat kyynärpäihin. Muijan ei tarvinnut pinkkiakvaariossaan pelätä murtovarkaita, sillä isukki tunsi ne kaikki, vähintään se oli niitten kanssa puheväleissä, oli lyönyt joskus korttia tai miekkaa hartioille Leijonien ja Muurareitten looseissa.
Yllytin Coneya kertomaan tuon irkuille. Se väitti ettei se ainakaan uskaltamisesta ole kiinni. Sitä taas sopi epäillä. Jotkut osasivat puhua ja paasata, toiset osasivat jotain muuta. Coneysta ei ainakaan olisi Malachi McPhersonin pelottelijaksi. Siinä olikin Coneyn teoria heti koetuksella. McPhersonithan asuivat melkein kulman takana Prairie Avenuella. Ehkä niiltä puuttui vielä pari sataa ja ne muuttaisivat sitten vasta.
Irlantilaiset olivatkin vanhaa polvea, niillä oli vanhanaikaiset keinot ja unelmat, Coney hakkasi mustia koskettimia, pumppasi polkimia, sorahteli ja kirahteli. Ne tatuoidut mulkut eivät olleet nähneet perunanenäänsä pidemmälle, se sanoi, ne haaveilivat vain maaomaisuudesta sillä maata ne eivät kotisaarellaan olleet koskaan omistaneet hautapaikkaansa enempää. Vasta italialaiset (”pling!”) ja juutalaiset (”plong!”) keksivät kieltolain vauhtiin tuuppaamana koko (”vitun”) viihdeteollisuuden. Chessin veljeksetkin tekivät alkupääomansa bootleg-viinalla, huorilla ja huumeilla vaikka ei sitä niin sanottukaan. Siinä olin samaa mieltä. Varietyssä sanottiin että niiden Macomba-klubi oli ollut hirmusuosittu paikka, jossa kävivät kaikki silmäätekevät. ”Vittu miksikö? Kovaa teetä, kovaa teetä!” hakkasi Coney akordeja. Polkimet klonksuivat ja piano kitui. Jokainen joka lystiä järjesti, jokainen joka viihdettä tarjosi, oli sutenööri ja varas. Koska italialaisilla (”kling!”) ja juutalaisilla (”klang”) ei ollut mitään muuta kotikonnuiltaan tuomisinaan kuin iso pää, niin ne ottivat haltuunsa ainoat asiat mitä puritaaneilta yli oli jäänyt, ne lainasivat viinat irkuilta ja hankkivat omat pillut ja vain siksi ettei suupalteilla huijareilla ole koskaan pysynyt lapio kädessä, miten olisikaan, kun ne eivät koskaan ole maata omistaneet, joten mitä niiden mistään kultivoituneesta mitään pitikään ymmärtää. Niille jäi jämät, niille jäi pitojen, kekkereiden ja hauskan järjestäminen. Pyllistämisen organisoinnista tuli niiden leipälaji ja monopoli. Pyllistäjät haettiin puuvillapelloilta. Elämysten tuottaminen ammatikseen oli kuin tehty sellaisille, joiden oma elämä perustui jossain surkeimman Euroopan rotkon pohjalla vaalituille ruusunpunaisille unelmille. Ja niin tyhjää kuin niiden elämä vanhassa maassa oli ollut, niin tyhjälle mitättömyydelle ne elinkeinonsa perustivat. Sisukkaiden, maattomien ja sieluttomien emigranttien karvaiset perheet pysyivät paksuina ja lisääntyivät isukin järjestämän tähtisumun ja kimalluksen voimalla, ja isukin työkaluna olivat koulujakäymättömät perseenheiluttajat.
Minä en sanonut mitään.
Sam Beechum katseli tiskin yli siihen malliin että kohta lähtisi joko piano tai kanadalainen.
Coney käski laittaa minulle kokiksen, se oli mukavasti tehty. Minä olin maksettu kuuntelija. Korvani olivat prostituoituja.
Coney ei pitänyt italialaisista tai juutalaisista, näin ymmärsin. Hän loihti baarin hämärään kuulokuvia Hollywoodin musikaaleista, hän kuvaili goldwyneitä ja meyereitä ja lanskyjä, kuinka ne istuivat toimistojensa nahkasohvilla, Esquire kuvasi niitä, ja se mikä kuvasta oli rajattu ulos, oli se Minnesotasta Sunsetille eksynyt valkopäinen huora, joka paleltunein häpyhuulin kihnutti sikaria kurkkuunsa tunkevan mulkun jalkoväliä.
 — Häh?
Coney maksoi Beechumin tiskille nakkaamat juomat ja lähti keräilemään hajonneita ajatuksiaan vessaan. Hän palasi käsivarttaan taputellen takaisin.
 — Sun ehkä pitäisi tehdä ongelmallesi jotain, sanoin.
 — Niin pitäisi mutta kun niitä on niin vitusti!
Coney kysyi eikö minua ollut koskaan ihmetyttänyt elokuvien lopputeksteissä pyörivien tuottajien ja ohjaajien nimet.
Ja vasta kun olin päässyt sanomasta ettei leffoissa käyminen kiinnosta. — Sun nimikö siellä pitäisi olla? kysyin. — Vai Duarten?
Coney palasi pianon ääreen. Sam nosti lehden eteensä, niin kuin se sillä tavalla olisi päässyt miltään piiloon. Maistoin kokista ja pureskelin jääpaloja. Ne vihloivat kuten ranskanpojan ääni.
Coney tunsi Hollywoodin, hän tunsi ihmisiä, jotka olivat siellä yrittäneet elää. McCarthy oli savustanut ne maan alle ja osa oli savustettu tuolissa. Coneyn nauru kirahteli ja piano tärähti kun sen käsivarret rojahtivat koskettimien päälle. Coneylla ei ollut kovin suurta uskoa elokuviin, ja siinä se oli aika tavalla oikeassa. Jos otettiin vaikka filmit, joiden tapahtumapaikkana oli Chicago, sen yläkaupunki, mutta oikeasti studiokulissit, kuten Coney tosi aiheellisesti tarkensi, niin nekin olivat Hollywoodin kukkuloilla herneenkokoisten aivonsa sulattaneiden ihramahojen viihteellisiä postikortteja maailmasta joista ne olivat etääntyneet tasan yhtä kauas kuin maantiede opetti.
En voinut olla varma menikö se niin.
Ne Coneyn tuntemat alipalkatut näyttelijät näyttelivät kaksiulotteisia, mustavalkoisia konnankoukkuja, ne hyppivät rosvoseikkailusta toiseen, ne esittivät aina irlantilaisia ja italialaisia, jotka olivat niin kuin se ainoa lahko, joka Amerikassa asui ja vaikutti. Ja niiden maattomien jutkupoikien tuottamat rosvojutut tekivät makaroneista ja pottukyrvistä jollain tapaa tragikoomisesti (”pling!”) kömmähtelevää köyhälistöä, joiden rosvohistoria oli vain välivaihe ennen kuin ne aikuistuivat ja siirtyivät herooiselle (”plang!”) yksityisyrittäjän taipaleelleen.
Perustivat klubeja ja kiinnittivät artisteja ja ostivat esikapunkikylän suvulleen.  
 — Ja siinä se senttinsä teatteriin kantanut nekru istuu katsomossa ja katselee ganstereiden hupailuja, eikä edes katsele, se vain odottaa perse ruvella saavatko herra näyttelijä ja neiti näyttelijätär toisensa! Coney savusi. — Ja siinä sitä sitten seurataankin jotain vitun romanssia! Ne syventyvät silmät munalla Bogartia vonkaavan sutturan kaula-aukkoon, eikä kukaan näe että siellä taustalla liikkuu Medicien veroinen ylhäisöluokka, joka panee halvalla jokaista leffalipun ostajaa! Kaikkein hienointa on se, että ne herra näyttelijätkin ovat yhtä sodomistisia kuin niiden arkkimakaronien hoivaama Michelangelo.
 — Puhu niin että joku jotain ymmärtääkin...
Coneya piti tuupata aina välillä. Kun mösjöö sai pari aperitiivia aamutuimaan, niin sen turpavärkki revähti lerpalleen ja koko sen nätisti koulussa rakenneltu englanti meni päreiksi. Se siis puhui mitä sattuu. Mutta aina yhden Villan kuuntelu elävät kuvat hakkasi. Yhden Villan kuuntelu vastasi samaa kuin olisi ollut West Siden poikien kanssa räkimässä junia. ”Vähän leipää ja paljon sirkushuveja!” Coney huusi ja piano pani ”klangklang!”. Shannon Leaguen kytät vievät perheensä katsomaan mitä viihdeteollisuus niille tänään Chicagosta kertoo, kertoo Theo Villa. Jeppe tarkistaa että käsiraudat ja koppalakit ovat oikeita, ne repeävät (”hohhohhoo!”) suuttumuksesta kun järveen lentävä virka-auto onkin nuhapumppu Ford, vaikka niillä on Viidennessä piirissä ollut jo monta vuotta kasikoneella jolkuttavia Letukoita ja taskukokoisia Nasheja. ”Eihän sille mitään voi”, konsta mylvii lehterit täristen, ”jollei ne köyhät saa uusittua äänitehosteita vastaamaan uusia kuutiotilavuuksia!” Irkkujeppe on suutuksissaan epäkohdista joita hän leffayhteiskunnassa havaitsee, mutta hän leppyy, kun huomaa miten hänen purkauksensa lujittaa perhesiteitä. Ylkän mahdoton viisaus on paras tapa saada pötyä pöytään ja mammanpimppaa pikkutunneilla. Penikoillekin tekee terää kuulla, että tuossa sitä taas iskää rikkaampien skriptmiesten tietopohja on vallan viturallaan, ja kun isä sanoo ettei heidän piirissään ainakaan ole ketään noin tyhmää kuin se leffassa kengännauhoihinsa kompastellut plösö, paitsi O’Brien, niin se on muuten sitten totta. Ja partiossa isä väittelee kavereittensa kanssa miten epäuskottavaa se on että niinkin pienikokoiset italonäyttelijät ovat järjestään niin hirmuisia naistenkaatajia. Irkun mielestä se on paskaa, ja niin se onkin, polakkikonsta myöntää, ja ne väistävät numeropeliä hoitavan nekrun ja potkaisevat toista samanlaista, joka nukkuu viemärin päällä, ja jos ne joskus havahtuvat näkeämään maailmassa jotain kiinnostavaa, niin silloinkin ne katsovat eläviä kuvia. Ne näkevät jonkun hyvin puetun vampin ja sen nuollut kreppinilkat ja ne saavat siitä uuden puheenaiheen, koska se muistuttaa niitä Marilynistä, se muistuttaa niitä Playboysta, se muistuttaa niitä jostain sellaisesta minkä ne ovat aiemmin kuvissa nähneet. Ja Meyer ja Lansky istuvat sikari suussa Hollywoodin kukkuloilla ja töhrivät munaa jonkun toisen huuleen. Eikä kukaan tajua, kukaan ei sitä näe, miten rikollisista kehveleistä kertova leffa kertoo ainoastaan sen, että vihollinen asuukin naapurissa, että mielipuoli, sadisti, kommunisti ja lastenraiskaaja asuu yksin, on yksineläjä ja pitää majaansa yhden huoneen kopperossa, eikä suinkaan Cicerossa minne itsku on rakentanut lehmälleen kartanon. Meyerin ja Lanskyn uima-altaalta rahoitettu show tekee elämästä kuvia, joissa Al Jolson laulaa lauluja ja naurattaa, se sama show kuvaa italialaisia perheenisiä, jotka tuovat lapsilleen aamiaiseksi naapurin sydämen ja aivot, ja me jotka niitä kuvia katselemme ylistämme sitä Viimeisellä ehtoollisella kuolaavaa ja kiljuvaa kannibaalilaumaa.
Coneyn silmät olivat punaiset. Hänen kasvonsa kuplivat.
 — Joey, siinä on vain yksi ero, hän läähätti. — Ne shakaalit toistavat raatelunsa viidesti päivässä. Niiden nälkä on kyltymätön. Elämä on pelkkiä kuvia, Joey! Coney säkenöi ja sähisi eikä huomannut tiskin takaa hiipivää hilleriä. — Ja nälissämme me niitä katselemme!
Pam!
— Ai vitun vitun vittu...
Pianonkansi hyppi Coneyn linkkusormilla. Sam laahusti takaisin lukemaan lehtä.

***

 — Meitä ei ole olemassa, Joey, Coney mumisi sormet suussa. — Kukaan ei meitä näe. Me olemme lehtiä Borneon viidakossa... Perheenäidit eivät meitä näe, koska meitä ei heille ole esiesitelty kuvalehdissä. Me olemme näkymättömiä niin kauan kunnes meistä elävät kuvat suostuvat kertomaan.
 — Sehän on saatanan hyvä, sanoin.
 — Se on, Joey. Siihen saakka me voimme tehdä maailmassa mitä haluamme. Mutta vain siihen saakka.
Coneyn vieteri alkoi käydä loppuun. Tai sitten sen koneeseen olisi pitänyt äkkiä lykätä lisää rahaa. — Koppalakitkaan eivät meitä näe..., hän yritti. — Ne näkevät vain uralleen hyödylliset, taskurahoja kanniskelevat pikkukriminaalit samalla tavoin kuin koirat haistavat lihakauppiaat mutta jättävät ruumisautot rauhaan.
Hyvä Coney.  — Mistä sä olet saanut päähäsi, ettei koirat haista ruumisautoa?
 — Lihakauppiaan auto on mahdollinen saalis, siitä voi saada jotain irti, kun taas ruumiin kaivamiseksi esiin täytyy avata arkku, mikä on mahdotonta koska siinä menee henki.
Koiran tassuilla ei väännetä ruuveja.
 — Pitää katsoa tätä elämää niin kuin jokainen hetki olisi täynnä sellaisia kuvia, joita ilman ei voi elää, ja jokainen kuva jonka näkee on rajattu, sotkettu ja siitä puuttuu jotakin. Kuva on lume sellaisesta maailmasta jota ei ole.
 — Ota Coney vielä yksi olut, niin sä olet ihan Josh ja Duarte molemmat yhdessä.

Coney oli niin täynnä reikiä, ettei edes kaninkolossa.
Alkoi viedä voimat tämä päivä.
Coney laski rahojaan. Josko ne riittäisivät uuteen Mooseheadiin eli eivät, ei minua kiinnostanut. Kadulta tuuppasi sisään kylmä puhuri. Oven alle pakkautunut lumi narskui. Edward Wilson könysi sisään. 
Äijä vaihtoi sanan Samin kanssa ja tuli katsomaan meitä. — Mitäs te? 
Se ei revennyt riemusta minut nähdessään.
 — Kahdensadan taalan Martin Committee hukassa, Coney veti naamansa apeaksi ja yritti kuulostaa oikein lyödyltä, — Tiedätkö sinä siitä mitään?
 — En. Uusi pitäisi hankkia? Äijä laski kädestään repun, jossa se kiikutti lunssipaksiaan ja sen sisällä taskumattia. Repusta sojotti pari uuden sileitä rumpukapuloita. — Mitä sinä täällä vielä teet? se kääntyi kysymään minulta. Sen kulmakarvat nykivät ylös ja alas ja koko otsa meni vaoille. — Ala laputtaa.
 — Kustannat mulle leivän ensin, sitten mä menen.
 — Samuel! se huusi. — Laita Black Gold ja pikkujannulle jotain purtavaa matkaan.
Coney jäi marisemaan pöytään seuratessani Äijää baaritiskille.

Suoriuduin matkoihini. Voipaperiin kääräisty nahkea sämpylä oli syvällä taskussani. Vaikka se olisi ollut miten syvällä niin se ehtisi jäätyä matkalla. Mutta Beechumille minä en aikonut jäädä syömään. Kurkku huusi jostain uudelleen ilmestynyttä janoaan. Nälkä ja jano olivat ikuisia seuralaisia. Ilman niitäkin olisi tullut toimeen. Poikkesin Indiana Avenuelle. Synagogan perustuksissa olevan Defenderin toimituksen edessä oli käymälä. Huuhdoin kitalakeni, pesin niskan ja kaulan, kädet ja naaman, ja olin melkein uusi poika. Käärin eväspaketin auki. Käärepaperi oli omituinen. Ei se edes ollut mikään voipaperi. Samanlaisia arkkeja olin aamulla siivonnut Moen kioskin ympäriltä. Ne olivat olleet märkiä, tämä oli vain rasvainen, repeillyt ja rypyssä. Taittelin pehmeäksi jauhautuneen paperimytyn ja työnsin sen paitani alle. Se voisi lämmittää vähän. Perehtyisin käärepaperisanomiin sängyssä. Mikään ei tuo unta niin nopsaan kuin kärpäsenpaskan kokoisten kirjainten tankkaus.

Chicagon Anarkistisen Koalition pamfletti nro. 51

Chicagon Anarkistisen Koalition Viikkolehtinen nro. 51
Kirjoittanut jäsen 1126: Fjodor Vissitzky

Veljet ja sisaret!

Kamppaillessanne päivittäisestä leivästänne tässä murheen laaksossa, jota kapitalistinen hallintokoneisto nimittää Maailman Vapaimmaksi Valtioksi, ette ole voinut olla laillani huomaamatta, miten Demokratian käsitteestä on tullut vain cliché maksimoidun voitontavoittelun vallassa kiehuvan fasistisen maailman toimintatapojen hämärtämiseksi. Veljet ja Sisaret! Älkää kuolko vielä, me emme ole vailla keinoja! Me emme ole aseettomia tämän vuosisatoja kestäneen ikeen pinteessä, joka on alistanut meidät Vapaat Kansalaiset herrakansan orjaksi.

Nykyisinä aikoina, jolloin kaupalliset tunnussävelet ja värikkäät kuvalehdet, television perhevisailut ja radioiden salapoliisikuunnelmat, keskiaukeamatytöt ja nyrkkeilijäpojat vierottavat meitä Todellisesta Kokemuksesta, on taiteesta tullut Eliitin huostaan vetäytynyt jalokivi, jota ei rahvaalle esitetä kuin museossa. ’Ei Saa Koskea’ -kyltit kertovat ettei Taide kuulu enää meille. Viikset rumentavat Mona Lisan hymyä ja meidän itkumme on tuhansia vuosia pitkä. Taide on meiltä otettu, ja me saamme sitä ihailla samalla tavalla kuin keskitysleireille suljetut vangit saattoivat piikkilanka-aitojen takaa silmäillä etäisyydessä häämöttävää Vapautta. Moderni kulutusyhteiskunta tarjoaa meille vain Toivoa ja Unelmaa.
Tässä yhteydessä en voi olla lainaamatta suuresti arvostamamme Aldous Huxleyn ajatuksia.
Kuunnelkaamme hetkinen: 

”Kuten tiedetään, on useimmat kosmeettiset aineet tehty lanoliinista, joka on sekoitus vaahdotteeksi huljutettua puhdistettua lampaanvillan rasvaa ja vettä." (Toverit, minä en tiennyt tätä, tiesittekö Te?) "Näin valmistetulla vaahdotteella on monta arvokasta ominaisuutta: se tunkeutuu ihon läpi, se ei eltaannu, se on lievästi antiseptista. Mutta kaupallisia potentiaaleja nuuskiva mainosmies ei ajattele näitä ominaisuuksia, koska markkinat ovat jo pullollaan samanlaista lampaanrasvaa. Propaganda toimitetaan toisin sanoin. Ensin valmistetaan kaunis purnukka. Lampaanrasvalle annetaan tenhoava ja aistikas nimi, mainoksissa keikistelevät feminiinit komeljanttarit ovat suoraan päiväunista. Meille luvataan  nykyistä parempi elämä, jos vietämme sen juuri tämän kyseisen lampaanrasvan parissa, joka on nimetty ranskalaisittain meitä tyydyttävämpään muotoon. Kosmeettisten aineitten parissa puuhailevat kemistit eivät myy meille lanoliinia vaan Toivoa. Samaan tapaan me emme osta appelsiineja, me ostamme elinvoimaa, me emme osta autoja, me ostamme arvovaltaa.”

Toverit! Miettikää mitä te hankitte rahoillanne! Ostatteko itsenne ja perheenne hengenpitimiksi ruokaa vai ravinteita, ostatteko te saippuaa vai teidät tämän maailman arvoiseksi tekevää toivorikasta finesseä? Miehet! Ostaessanne auton, ostatteko te prestiisiä? Haluatteko kuljettaa perheenne maalle vai haluatteko tehdä vaikutuksen työtovereihinne? Ja teidän lomanne! Kemikaaleilla värjätyn auringon alla tapahtuvat kesäajelut viikonlopun mittaiseen ohjelmoituun vapauteen vihreän nurmen ja vuoripuron ääreen, ja siellä, virtaavan veden partaalla teitä odottaa pilkahdus siitä todellisesta vapaudesta, jota te sisimmässänne kaipaatte ja jonka saavuttamiseksi te hankitte moottoroidun, uusinta vuosimallia olevan detroitilaisen kulkuvälineen. Ette te osta autoa, te ostatte rautaan valetun esityksen vapaudesta, ja te kuvittelette sen olevan totta. Oletteko lukeneet Cadillacin viimeisimmät mainokset? Jos olette, tiedätte mitä tarkoitan. Miettikää toverit! Miksi ansaita rahaa, jos vaihtoehdot sen kuluttamiseksi on päätetty puolestanne.
Värilliset toverini! Te ylistätte Mr. Overtonin saavutuksia elinkeinonharjoittajana. Te kunnioitatte häntä, koska hän on värillinen. Koska hänen toiminimensä on tunnettu alueilla, jotka ovat eurooppalaisen rodun temmellyskenttää. Mutta kuunnelkaa! Te olette elinikänne velkaa Mr. Overtonin pankille ja muodostatte mielipiteenne lukemalla hänen lehteään. Mutta tiedättekö miten pankkiirinne on teille lainaamansa rahat ansainnut? Hänen kosmetiikkatehtaansa myy teille vaalentavaa ihovoidetta, haisunäädät kateelliseksi tekevää pesukarhujen rasvaa! Värilliset sisareni! Teillä täytyy olla omienne joukossa arvokkaampiakin sankareita kuin parfyymipankkiiri jonka sanomalehdessä komeilevat hänen tehtaansa mainokset. Älkää vaipuko epätoivoon. Tilanne ei ole kokonaan toivoton.
Me voimme käyttää hyväksemme sitä mikä meiltä on ’Ei Saa Koskea’ -kylteillä visusti kielletty. Meidän tulee käyttää hyväksi Ihmiskunnan Taiteellista ja Kirjallista perintöä maanalaisen aktivismin levittämässä agitaatiossa. Tämän toiminnan täytyy luonnollisesti ulottua pidemmälle kuin pelkkään pyrkimykseen aiheuttaa skandaaleja. Koska porvarillisen taidekäsityksen ja taiteellisen nerouden kieltäminen on jo vanha virsi, eivät Marcel Duchampin ja Salvador Dalin initiaatioleikit Mona Lisan kapeita huulia raiskaamalla ole yhtään sen vallankumouksellisempia akteja kuin alkuperäinen Leonardon maalauskaan. Meidän tehtävämme on saattaa Taiteen umpikujaan johtanut kehityskulku siihen pisteeseen missä taiteen porvarillinen kieltäminen mitätöidään. Taide on individualistien leikkikenttä, se korostaa yksilöt jumaliksi. Samalla tavoin Amerikan Yhdysvaltojen kapitalistinen riistopolitiikka tekee suuryritysten johtajista kansallissankareita. Meidät työläiset mitätöidään, me olemme nimettömiä ja kasvottomia, ja värilliset toverini ovat vaalentavan ihovoiteensa alla täysin näkymättömiä. Meitä ei ole, koska meitä ei tunneta. Meidän elämämme aika on korvattu sen julkisuudella. Meidän henkilökohtaisen elämämme arvo on tehty tyhjäksi. Vain näkyvyytemme tekee meistä eläviä.

Te ehkä ajattelette, ettei teillä ole virkaa tässä yhteiskunnassa ennen kuin teistä on tullut tunnettuja, ja minä sanon: siinä te olette oikeassa! Teidän elämänne on keskitysleirin piikkilankojen takaa Vapautta katselevan pystyynnäivettyvän ihmiskuvatuksen elämä sillä erotuksella, että te ette tähyä kohti todellista Vapautta vaan Unelmaa, jota Yhteiskunta katseelleenne television kautta välittää. Te ostatte metalliromuja ja lampaanrasvaa ja roikutte piikkilangoissa kunnes teistä on enää jäljellä pelkät luut.

Seuraavassa kirjoituksessa, joka ilmestyy piakkoin, mikäli poliisivaltion vakoojat eivät ole tuhonneet painokoneitamme ja vanginneet pyyteettömiä partisaanejamme, tulen käsittelemään niitä tapoja, joilla te, hyvät toverit, voitte edesauttaa Vapautumistanne tästä hivuttavasta Tylsyydestä.

 KISSA KIITOKSILLA ELÄÄ


Maanantai 29.12.1958


Heräsin hartiat jumissa ja selkä märkänä. Takana viides peräkkäinen yö lattialla ja se tuntui. Edward Wilsonilla ei ollut edelleenkään kiirettä työmaalle. Tyhmempi luulisi sikojen ja lehmien haluavan kuolla muulloinkin kuin arkipäivinä, kurjaa kohtaloaan sitten edes sillä tavalla juhlistaakseen, mutta ei. Äijä juopotteli päivät, soitti Coneyn kanssa illat ja kulutti tähän väliin osuvat tyhjät hetket sängyn pohjalla. Minulla taas ei ollut mitään syytä päivystää joulunpyhiä kaupungilla. Beechumillekaan ei ollut menemistä. Siellä kaatuilivat känniset tylsimykset. Aamunavauksesta käyvän ruikutukseni tarkoitus oli selvittää, mitä seuraamuksia siitä on kun yhden vuoteen asunnossa makaa kaksi ihmistä, jotka eivät olosuhteiden pakottamina pysty kylliksi välttelemään toisiaan. Siinä tulee toisella selkä kipeäksi. Toisella kenties pää ja vatsa.
Heräämiseni todellinen syy oli oven takaa kuulunut tömähdys. Konttasin täysissä pukeissa ovelle (ikkunoista, lattianrajasta ja kynnyksen alta puhaltava viima kannusti vaatteiden pitoon), aukaisin sen saranoita kitisyttämättä ja – pitkänmallinen laukku kaatui syliini. Tunnistin sen. Tai se näytti samalta kuin kaikki soitinlaukut.
Vilkaisin sänkyä, joka vaieti sieti patjalla rohisevaa humalaista. Laukku oli Äijälle osoitettu, kyllä minä sen tiesin, mutta mitä siitä sitten. Työnsin laukun takaisin käytävään. Otin kengät, lippalakin ja talvipompan ja luikersin vähin äänin ulos. Pukeuduin, ja pukeuduttuani napsautin laukun lukkosalvat auki. Tunnustelin pehmeän vuorikankaan sisään uponnutta viileää metallia. Näin messingin kiiltelevän. Pulun ruikkuun ja untuviin, kuolleisiin lehtiin ja Chicagon taivaalla vellovaan yleiseen saastaan sotkeutuneen kattoikkunan läpi pinnisteli katulampun valo. Yläkerrasta kuului karmeihin juuttuneen ovenkamanan tempoilua. Hollinsin vaari teki lähtöä satamaan. Koppasin laukun kainalooni ja painuin pihalle ennen kuin olisi jäätävä aamuturinoille. Hollinsia vasta olisikin kiinnostanut mitä minä tein kukonlaulun aikaan soitinlaukun kanssa pimeässä portaikossa. Sellainen olisi kiinnostanut ketä tahansa.
Oli tavallisen viluinen aamu. Ei tuullut vielä. Katuja peittävä, vielä hetken aikaa valkoisena pysyvä lumiharso moninkertaisti harmaan aamun valomäärän.  Soitinlaukkuun oli sidottu käyntikortti. Siinä oli 37th Streetillä toimivan panttilainaamon osoite. Kortin toisella puolella luki tutisevin kiemurakirjaimin: ”Tuo takasin jossei kelpaa”. Niin tyhmä en ole, ettenkö olisi osannut laskea yhteen ja ymmärtänyt, mitä minulla oli matkassani. Coneyn uusi trumpetti.
Minä olin juuri hankkinut tälle päivälle itselleni ajankulua. Jos oikein kunnon tuuri kävisi, niin kostuisin kantokeikasta tukevan aamiaisen. Herra Villan piikkiin, kiitos. Vanhaa levyä soittaen lähdin nousemaan Wabashia ylös. Aamun ensimmäiset kuolleet tunnit oli hyvä kuluttaa Moen seurassa. Jos hänellä oli yhtään joulumieltä jäljellä, voisin saada lämmikkeeksi kupillisen teenlehdillä pilattua lämmintä vettä.



 ENKELIT PALAVAT


”MEIDÄN NEITSYEN ENKELTEN KOULUN TULIPALO EDELLEEN SELVITTÄMÄTTÄ!
90:n lapsen ja kolmen nunnan hengen vaatineen holokaustin syy pysyy arvoituksena. Tuhopolttoa epäillään!”

Tavailin Tribunen etusivua hitaasti eteenpäin. Luin vaikeimmat sanat kahteen kertaan ja varmuuden vuoksi vielä ääneen.  — Herra Stein?
 — Poika.
 — Mikä holokausti on?
Moe palautti lehden sinne minne se hänen mukaansa kuuluikin. — Kunhan tärkeilevät.
 — Niin, mutta mitä se tarkoittaa?
 — Kuvitteletko sinä minun tulevan tänne aamusta aamuun vain sammuttamaan sinun tiedonjanoasi?
 — Mun tiedonjanoa? Hei! Ethän sä anna mulle edes teetä.
 — Schmuck.
 — Mutta se holokausti?
 — Ole hiljaa.
Painoin nenäni kiinni Tribuneen. — Mene syrjemmälle lukemaan, Moe nosti kiven lehtipinon päältä. — Etkä sitten kääntele sivuja.
 — Joo, ei.

”Joulukuun ensimmäisenä päivänä North Aversin kiinteistössä numero 909 sijainneen Meidän Neitsyen Enkelten koulun tulipalon syttymissyytä selvitetään yhä. Tähän asti tutkimukset ovat polkeneet paikallaan. Vaikkakaan tämä ei pysty lasten omaisia lohduttamaan, on palolaitoksen ja poliisin yhteisten tutkimusten tuloksena nyt julkistettu tulipalon tekninen tutkinta. Palopäällikkö Constantin Tudorin ja poliisilaitosta edustavan etsivä Maureen Quinlanin eilen antaman lausunnon mukaan tulipalo sai alkunsa kellarikerroksen roskasäiliöstä.”

 — Herra Stein?
 — Ole hiljaa.
 — Luuletko että se heppu kun poltti koulun, saadaan joskus kiinni?
 — Ei kiinnosta.

”Kellarista vilvoittelemaan lähteneet liekit ohittivat pohjakerroksen, jossa eteishalliin johtavat vankat puuovet olivat sattuman oikusta suljettuina. Tähän onnekkaat sattumat päättyvätkin. Portaita pitkin tuli eteni vapaasti toiseen kerrokseen, ja roskakuilu johdatti myrkylliset savukaasut ylempien kerrosten luokkahuoneisiin. Samaa reittiä savu ja kaasut karkasivat vintille. Tuhoisat väylänsä löytäen kuolettavan kuumana kipunoiva kaasu humahti kuivassa ullakkotilassa liekeiksi edeten saman tien valtavaa vauhtia rakennuksen pohjoissiipeen. Liekit tunkeutuivat luokkahuoneisiin ilmanvaihtoluukkujen ritilöistä, ja samanaikaisesti kellarista portaikkoon etenevä tulimeri sulki tien ulos luokkahuoneista. Lapset ja opettajat olivat jääneet Punaisen Kukon järjestämään pirulliseen loukkoon. (jatkuu sivulla 9)”

Eläydyin toimittajan kertomukseen niin, etten huomannut edes katoksen lappeelta niskaani nokkuvaa lunta, en vaikka Moen lehtikin kastui. Henkeni kaupalla etenin sisäsivuille.

”Kuumuuden vaikutuksesta keveimmät kalusteet, lasivitriinit, lamput ja lampunkehykset sekä ovien yläpuoliset pikkuikkunat räjähtelivät pirstaleiksi jo ennen kuin tuli puski tiensä vintiltä luokkahuoneisiin. Tässä vaiheessa enää ikkunat tarjosivat pakotien oppilaille. Vaikka kadulla kulkeneet siviilit ja viereisen presbyteeriseurakunnan papit yrittivät järjestää evakuointia, ei kenelläkään ollut rohkeutta astua sisälle koulurakennukseen. Lapset kyykistelivät peloissaan ikkunalaudoilla, osa roikkuen ulkoseinän räystäissä uskaltamatta irrottaa otettaan. Lopulta heidän oli päästettävä irti, oli hypättävä suin päin alhaalla odottavaan katuun, ja niin kauan sitä jatkui kunnes kaikki satakuusikymmentä pelastunutta olivat sekasortoisissa kasoissa toinen toistensa päällä, kuka mitenkin loukkaantuneena mutta elossa. Palokunnan turvaverkkoja ei ollut missään. Palokunta oli eksynyt.”

Hyvin toimittu.

” ’Tulipalon sytyttyä palolaitoksen arvion mukaan noin kahdelta iltapäivällä, olisi koulu ollut vielä tässä vaiheessa helppo evakuoida’, palolaitosta edustava päällikkö Tudor puolustautuu. ’Mutta palon saadessa kyteä, syttyä ja lopulta edetä rauhassa ainakin neljäkymmentä minuuttia ennen kuin hälytys lopulta annettiin, alkoi olla jo myöhäistä millä mittapuulla tahansa laskettuna. Aikaa tässä vaiheessa ei kerta kaikkiaan enää ollut. Onnettoman lisän tragediaan tuo se onneton tosiseikka, että palon todennäköisesti vielä kytiessä, olivat oppilaat olleet välitunnilla, mutta palon räjähtäessä täyteen voimaansa, oli opetus jälleen alkanut.’
Paloäällikkö Tudorin ei kannata kuitenkaan syyttää tulipalon tuhoisista seuraamuksista silkkaa huono-onnisuutta, koulun henkilökuntaa tai rakennuksen kehnoa paloturvallisuutta, sillä kuten toimittajanne tiedonantotilaisuudessa muistutti, petti palolaitoksen oma hälytysjärjestelmä pahemman kerran ja hirvittävin tuloksin, kuten nyt tiedämme. Paloautoille oli annettu väärä osoite. Meidän Neitsyen Enkelten koulun vuonna 1910 rakennettu päärakennus sijaitsee U-kirjaimen muotoisen korttelin toisella pitkällä sivulla, presbyteerikirkon sijaitessa korttelin vastakkaisella lenkillä osoitteessa 3808 (West) Iowa. Ja tähän jälkimmäiseen osoitteeseen ensimmäisenä paikalle saapunut auto Nro.85 ohjattiin, kunnes virheeseen syyttömät palomiehet huomasivat paksun savupilven nousevan taivaalle aivan toisaalla. Kaiken lisäksi sammutusauto joutui kiertämään korttelin sen pidemmän lenkin kautta, koska kadun olivat halkaisseet Chicagon mädänneitä viemäriputkia uusivat remonteeraajat. Välittämättä protokollasta ja ohjesäännöistä antoivat palomiehet välittömästi suurpalohälytystä merkitsevän hätäkutsun 5-1-1. Normaalioloissa kyseisen koodin antamiseen tarvitaan päällystöön kuuluvan esimiehen lupa, mutta tämän juututtua useamman kadunvälin päähän raskaan kaluston muodostamaan liikenneblokkiin, osoittivat Nro. 85:n palomiehet päättäväistä oma-aloitteisuutta suorittaessaan yleishälytyksen itse.”

Olivatpa omapäisiä. Ihan kuin ei kuka tahansa tajuaisi missä mennään, jos kakarat hyppivät ikkunoista päistikkaa katuun.

”Tulipalo saatiin taltutettua kellon ollessa viisitoista vaille neljä, eli alle tunnin kuluessa siitä kun palokunta oli vihdoin päässyt koko kalustollaan paikalle. Arvoitukseksi jää, miten monta lasta yhdeksästäkymmenestä olisi saatu pelastettua, mikäli palo olisi havaittu ajoissa, jolloin ennennäkemättömän valtaisa myrkyllisten kaasujen ja liekkien meri oli vasta alkanut etsiä tietään yläkerroksiin.
Loppulauselmassaan palopäällikkö Tudor toteaa Cookin piirikunnan kuolemansyytutkija Walter McCarronin johtaman Sinisen Nauhan tutkimusryhmän esittäneen eräitä lähitulevaisuudessa pakollisiksi tulevia määräyksiä sellaisten rakennusten paloturvallisuuden parantamiseksi joissa asuu, opiskelee, käy töissä tai muutoin ajoittain kokoontuu suuri määrä kansalaisia. Mitä nämä määräykset pitävät sisällään, jää nähtäväksi. Rikostutkija Quinlanin mukaan vieläkään ei ole täysin selvää, onko palo syttynyt vahingossa vai onko kyseessä sittenkin murhapoltto. ’Tällä hetkellä vaaka on kallistumassa viimeksi mainitun vaihtoehdon kannalle’, hän tunnustaa. ’Olemme pidättäneet alustavia kuulusteluja varten kaksi henkilöä. Heidät on kuitenkin vapautettu syytteeseen johtavien todisteiden puuttuessa’. Kysymykseen siitä mitä ikäluokkaa, rotua tai kansallisuutta epäilyksenalaiset henkilöt edustavat, ei rikostutkija Quinlan ymmärrettävästi halua ottaa kantaa yksityishenkilöiden intimiteettisuojaan vedoten. Nti. Quinlan ei kuitenkaan voinut olla kysymättä toimittajaltanne: ’Miksi teitä ei kiinnosta tuhopolttajan sukupuoli lainkaan?’ Kiitämme huomautuksesta ja liitämme näin ollen myös naiset ja kohtuuden nimessä lapsetkin potentiaalisten vikapäitten listaan. Toivotamme poliisin tutkimuksille kaikkea parasta onnea. Mutta jos yhdeksänkymmenen lapsen ja kolmen nunnan elämän tuhonnut henkilö jää rankaisematta, on uskomme Chicagon oikeuslaitoksen toimivuuteen jälleen kerran koetuksella.”

 — Herra Stein, mikä on intimiteettisuoja?
 — Se on sellainen suoja joka saattaisi pelastaa minut sinulta.
 — Älä puhu paskaa...
 — No, nyt riitti, Moobs. Lehti tänne ja ala kalppia.
Moen puolustukseksi on sanottava, että joskus hän viitsi selittää oudot sanat uuteen uskoon. Tänään ei ollut sellainen päivä.
 — Poika, ei tämä ole mikään matkatavarasäilö!
Olin unohtanut trumpettilaukun katoksen alle. Palasin juoksujalkaa takaisin. Mitähän siitäkin olisi seurannut, jos Äijä osasi odottaa soitinlähetystä, ja paljastuisi että olihan se tuotukin mutta sitten se taas katosi ja... Voi paska. Turha miettiä sitä sen pidemmälle. Puristin laukunkahvasta kahta tiukemmin jatkaessani matkaa. Kovin varhaista vielä oli, mutta ei auttanut. Minulla oli määränpää ja jos määränpään ovet olivat lukossa, se käski odottamaan. McPhersonille oli turha edes yrittää. Taskun pohjalla toimettomina kilisevät prikat olisivat edelleen käyttökelpoisia jossain, mutta missä, se täytyisi selvittää joskus toiste.

PAKSUT BASISTIT KASVAVAT PUUSSA


 — Joey, minne matka?
Siinä paha missä mainitaan. Malky McPherson imeytyi kantaani NMKY:n kohdalla. En tiedä mistä se oli tulossa, mutta siinä se oli kuin tyhjästä pullahtaneena ja haisi. Malky oli vähän ylipainoon notkollaan ja vähän onnettoman yritteliäs nössö. Se olisi halunnut olla mukana kaikkien touhuissa, mutta kukaan ei sitä mukaan huolinut. Mutta jos on tuollainen rasvalta käryävä pampula, niin itseään saa syyttää. Eikä sanaakaan Malkyn kiljukaulaäidistä tässä kohtaa.
 — Oletko menossa Samuel’s Taverniin? Malky kysyi.
 — Kai.
Malky tarkoitti Beechumin baaria. Taverna oli paikan oikea nimi, vaikkei sitä tiiliseinään ruuvatun mainoksen perusteella heti olisi arvannutkaan. 7Up -mainoskin oli aika päiviä sitten kadottanut pirteän punakkuutensa. Oikein vanhat parrat kutsuivat baaria Biljardisaluunaksi, mutta silloin haikailtiin jo aikoja, joista ei enää ollut jäljellä muuta kuin keppitelineet, pistelaskutaulut ja pyöreät painaumat lattialaudoissa.
Nykyisin kyltissä lukee suurin piirtein näin: Sa     ve  7 . Kyltin olivat Pilsenin kaupunginosan viimeiset böömiläiset kivittäneet puhki. Se oli niiden tapa kiukutella kulmille muuttaneille latinoille. Sama se minne niitä kiviä heitteli, aina osui itseään tummempaan.
Kiitospäivänä Coney oli tuonut Music Boxista pakillisen tuikkuja ja ollut aikeissa vaihtaa ne rauskojen hehkulamppujen tilalle. Tarjolla olisi ollut kaikkia sateenkaaren värejä. Juhlahumun päätteeksi kadulle oli syntynyt mellakka ainakin kymmenen hatarasti asianosaisen ja muutaman sivullisen esittäessä säkenöiviä mietteitään sopivimmasta väriyhdistelmästä. Alkuperäinen maitolamppu todettiin parhaaksi. Mutta ei Coneylla sellaisia ollut, tietenkään, joten se siitä sitten.
Ja sinnehän tässä edelleen oltiin matkalla, sinne baariin.
 — Joey, hidasta vähän... Voinko minä tulla mukaan?
Uskomattomalta kuulostava melupesä tämä Malky. ”Hiih haah” vinkuivat hormit ja nenä turisi tukkoisena. Tönkköjalat tömisivät ja laahasivat vuoronperään ja märät housujen puntit läiskivät toisiinsa. Pikimustan tukan latvat räpsivät rips raps pitkin nenänvartta ja pyöreiden rillien sangat natisivat. Silmälaseista ei sen enempää, en minä aina niitä näe viallisina. Mutta sen sanon, että Malky kaipasi parturia. Neljännesdollari tänne niin täältä pesee ja pelkällä veitsellä.
En hidasta.
Ronklaamisensa ja lorinansa lomassa Malky sai sanotuksi: — Ne miehet jotka tapasit meillä viime viikolla... (”hiih haah”)...Tunsitko sinä heidät?
Mistä se puhui?
 — Lupasivat pemistää sinut jos osut vastaan.
Jonon päähän siitä.
 — Olisittehan te voineetkin tuntea toisenne, kun kerran olette samalla alalla?
Nyt en tainnut ymmärtää.
 — Niin, että miten on? Malky napautti leikkisästi rystysillään soitinlaukkuani ja vinkkasi silmää. — Musiikkimies... (”Heeh heeh”)
Helvetti mikä kuulustelu.
 — Voisitko hidastaa...?
Malkyn jalat eivät jouduttaneet kantajaansa oikein minnekään.
Väistin laukkuun liittyvät lisäkysymykset: — Keitä ne espressoukot olivat olevinaan?
 — DJ:itä, vastasi Malky. — NBC:llä.
 — Ei se ole mikään radioasema. Se on yhtiö.
Asemat alkoivat W:llä, sen nyt tiesi jokainen. Vaikka miten pinnistelin esiin kuulokuvia, en pystynyt löytämään pastan ja kaalin murteellisesta suunsoitosta mitään tunteisiin vetoavaa. — Ei ne mitään tiskijukkia olleet, väitin. — Vanhoja vaareja. Korkeintaan soittavat aikamerkin.
 — Mahdetaanko niitä soittaa myös öisin? Malky pihisi ovelana.
 — Mistä minä tiedän.
 — Mutta kun he tulevat meille aamulla suoraan töistä, he ovat olleet koko yön töissä, käsitätkö?
Se oli niin sinnikäs. — Jos ne siivoavat Merchandise Martia...
 — Eipä! He puhuvat asioista termeillä ja sitten heillä on isoja äänilevyjä ja he ovat vesiselviä ja ottavat vasta lounaan jälkeen yhden paukun. Eivät he ole siivoojia, Joey!
Kaikenlaista sitä kuuleekin. Äijälle on suositeltava ammatin vaihtoa.
 — Niin, että miten on? Malky penäsi, kun tunsi olevansa jotenkin niskan päällä.
 — En tosiaan tiedä. Meillä ei ole radiota.
 — En minä sitä tarkoittanut! Malky hinkui. Ja pysähtyi — Teillä ei ole radiota?
Minä en pysähtynyt.
Malky lähti juoksemaan perääni (vuorotellen ”jumps, töps”). — Miten sinä voit tietää niin hiton paljon paremmin kaikista asemista ja aikamerkeistä...? se huohosi selkääni.
 — Mulla on silmät päässä ja mä osaan lukea, sanoin kieltämättä aika kersamaisen leuhkasti. — Mä luen radio-ohjelmia.
 — Miksi? Jollei teillä ole radiota!
 — Mitä väliä sillä on.
 — Jo on! Malkyn hengitys alkoi tulla ulos korvista. — En minä ainakaan mitään radio-ohjelmia lue.
 — Saatana et lue sitten! Otin tukea pysäköintikieltomerkistä ja heitin räkäklimpin auton kylkeen. — Sun juttusi on eri juttu, Malky McFee. Susta tulee joku helvetin tohtori, eikö? Joten mitä sun mistään radio-ohjelmista tarvitsee tietää!
 — Mitä sinä minun...? Sinä se ohjelmia tavaat, vaikka teillä ei ole edes radiota! Sinä se varsinainen asioidensekoittaja olet!
Rusinapulla vertasi minua isänsä köökistä löytyvään sähkövatkaimeen. Rasisti. Sitä olisi pitänyt siitä hyvästä tintata.
Olimme tuhat askelta sitten ohittaneet 31st Streetin. Taakse jäivät Teknillisen Korkeakoulun betonilaatikot. Joissain niistä Malky kävi mutta ei joululomalla. Ei ollut toivoakaan päästä siitä eroon. Kun en enää muuta keksinyt aikaa venyttääkseni tai jouduttaakseni, suuntasin VeeJayn ovea kohti. Malky kieri ovaalinmuotoisena varjona perässäni.

VeeJayn aulassa makaava koira vuvahti Malkylle. Minut Doggy tunnisti. Sen häntä vispasi lukupöydän teakpintaa. Vedin koiraa poskiparrasta, rapsutin leukaa ja lykkäsin Moelta lainaamani sokerinpalan sen kielen alle.  — Morjes, Doggy, miten pyyhkii?
Hyvin tuntui pyyhkivän.
Malky nosti matolle lentäneet lehdet pöydälle. Hänen käteensä osui Ebony. Alaleuka alkoi hyllyä kiihtymyksestä. Irkkupenikka sai luvan kanssa tuijottaa neekerinarttuja.
Koiralle ei ollut ehditty keksiä kunnon nimeä. The Spaniels (’Goodnight Sweetheart’) oli kuluttanut VeeJayn nimienkeksijöiden luovuuden loppuun. Mikä luonnollista onkin. Minäkin saatoin olla eräitten suussa pelkkä Nigger tai Blacky. Nig–errr.
 — Vai mitä, Dogitita? urahdin karvakorvalle, jonka hallintaan oli näemmä jätetty koko levy-yhtiö.
Malky nosti katseensa Aretha Franklinin ketunnenistä. — Sehän on uros.
 — Luuletko sä etten mä sen vertaa tiedä? tiuskaisin. — Istu alas ettei koira pelästy.
Kyllä minä koirat tunnen ja vähän enemmänkin. Tiedän esimerkiksi mistä aineksista odotushuoneet on tehty.
Juoksupojan ammatti oli parhaimmillaan ollessaan pelkkää tyhjän päällä istumista ja maailman laiskaa tarkkailua puolitangossa olevien luomien takaa. Odotin että joku saisi päähänsä hyödyntää jalkojani. Silloin kun ei tarvinnut laukata ympäri kaupunkia, sai vain olla ja istua ja kuunnella juoruja ja miettiä mitä ne kaikki sisään astuvat pöntöt itsestään kuvittelivat. Pelkästään vaatetuksesta ja instrumenteista näki tuliko vieras Etelästä vai Pohjoisesta. Jos hartiat lysyssä kulkeva, mielellään seisomaan jäävä, lattianrajoja tuijottava mies kantoi akustista kitaraa, pyyhki saappaitaan huolella ja tarkkaan koristeeksi tarkoitettuun kynnysmattoon ja huiteli yli kolmeakymmentä, niin kyseessä oli Mississippi-mies, ja niitähän ei kukaan enää kaivannut, joten heiheivaan. Jos aulaan liiteli hiuksensa suoraksi silittänyt keekoilija, jolla oli kimmeltävän kahisevat vetimet, ja joka yritti kaikkensa saadakseen puheensa ja ruumiinliikkeensä sopimaan South Sideen (siinä riitti myöhemmin matkimista), niin tiesi, että sieltä sitä taas tultiin jostain Indianan korkeaoktaavisista gospelympyröistä. Jos tulija oli valkoinen, oli kyseessä suhdetoiminnasta vastaava entinen reportteri tai tilintarkastaja tai verovirasto tai joku mustan jannun pumpakka siipiveikkokaveri. Kovin hohdokkaalta lähetin ammattia ei saa kuulostamaan millään, joten turha edes yrittää. Ja nousujohteinen ura johtajan pallillekin näytti turhan ohdakkeiselta. Suurin rönsy oli näköiseni.

VeeJayn kykyjenetsijä livahti sivuovesta sisään viiden taalan violetinkeltaisen kukkapuskan kanssa. Hän katsoi pettyneenä ympärilleen ja totesi saman kuin mekin. Vastaanotossa ei ole ketään. Jonkunhan toisaalta täytyi olla, koska ovet olivat auki. Reseptionistina lorvi tavallisesti Barbara. Se oli pohjoisen kimuli, lunta varpaiden välissä ja suuret luulot laulajanlahjoistaan. En tiedä mitä Calvin Carter siitä kuvitteli. Hän heitti kukat vastaanottotiskille eikä näyttänyt kovin onnelliselta.
 — Herra Carter?
Herroittelin rotuveljeä vain siksi että minun piti pitää ainoasta duunistani kiinni. Ja myös siksi että VeeJayn tiloissa oltiin aika helvetin teennäisiä. Ne olivat nousukasheimoa, kuten Coney ystävällisemmin sanoisi. Kaikki mahdolliset tavarat hatussa parin hitin jälkeen. Ne olivat toista maata kuin Chessit, jotka olivat vasta eilen maahanmuuttaneita junttipolakkeja. Chessien oli aivan turha odottaa saavansa minkäänlaista kunnioitusta Loopin valkoisen herrakerhon silmissä. Mitäs kaveerasivat meidän heimon kanssa. Leonard-herra ja Phil-setä saattoivat olla aika inhimillisiäkin, jos tuli toimeen niiden kanssa. Ne olivat tavallisia ja luonnollisia ja kovaäänisiä ja pahasuisia ja hauskoja – huijareita. Parasta oli kun sai luvan kanssa potkia varastossa seisovat levyt paloiksi. Sitten ne paketoitiin ja pantiin postiin ja vakuutus korvasi rikkimenneet lähetykset. Lyömätön tapa myydä kaikki loppuun ja tehdä rikkomalla rahaa. Chessit tekivät kaikkea sellaista mitä nekru ei keksinyt tai minkä pyhäkoulun käynyt VeeJay-nekru pyrki karistamaan mustasta nahastaan. Mutta Veejayllä nekru koulikin itsestään näyttelykuntoista, sliipattua cityneekeriä, joka osasi kieriä ja antaa tassua.

Carter tarttui puhelimeen. — Moobs, se nykäisi leukaansa. — Mitä asiaa?
 — Keikkaa tulin kysymään...
 — Tiedätkö mikä aika vuodesta nyt on? se lauloi.
 — Juu, taidanpa tietääkin... Jos kävisin Universalissa? Kysymässä Jimmy Reedin koelevyjä, jos ne olisivat jo valmiit?
 — Ei sieltä vastata edes puhelimeen. Päissään ovat kaikki.
 — Ymmärrän, herra Carter, mutta jos kuitenkin…
 — Käy jos haluat mutta turhaan menet, Carter laski kuulokkeen alas ja heitti pastillin suuhunsa. — Sieltä ei saa edes audienssia ennen tammikuuta.
Jousta vähän, molo. Minä tarvitsen sen taalan.
Carter valitsi jo seuraavaa numeroa. — Eihän se toisaalta taivaassakaan ole...
 — Saanko minä junarahan...?
 — Kävele! Carterin ilme synkkeni. — Haloo? Onko Miss Dane? En minä teitä tarkoittanut...
No, okei. Minähän en sinne kävele. Universal ei ollut sellaisen matkan takana, jonka taittaisi pelkästä kävelemisen ilosta. Olisi pitänyt mennä koko keskustan läpi. ”Taivaalla” Carter tarkoitti sitä, ettei mustan pojan herkkuhetkiin kuulunut käynti levytehtaalla, jossa ammattimiehet härnäsivät oppipoikia, ja oppipojat olivat kuninkaita verrattuna lähetteihin, ja mustat tsupparit sitten... – ainahan voi varjonyrkkeillä. Viimeinen yritys: — Ei puolta dollaria irtoaisi...?
 — Painu kotiisi siitä! Carter kirosi. — Et sinä, muru...! hän lallatti puhelimeen.
Carterin ääni tuli ulos suusta kuin rasva putkilosta. Mitään ei kuulunut, mikään ei koskenut ja kaikki oli täydellistä. Se oli koulutetun laulajan ääni. Carter oli jopa paikannut Spanieleittein nuorinta kundia kiertueilla. Kun sen piti jäädä kouluun, sen kundin. Pösilö. Muut viettivät öitään kymmenentähden hotelleissa (kuuma kylpy, lämmin ruoka, puhtaat vaatteet) ympäri maata, ja jengin pienin nyhverö huvitti itseään heittelemällä koulunpihalla perstunutta koripalloa päähänsä. Onnea.
 — Uusia vuosia sitten vaan, C.C.
Meidän oli aika haihtua. Taputin Doggya pakaroille, otin lehden Malkylta ja nykäisin sen pihalle. Vaikka Carterilla ei ollut tarjota keikkaa eikä rahasta edes ollut kunnolla puhetta, niin oleellisinta oli, ettei hän ollut sanallakaan osoittanut huomanneensa Malkya. Tämä oli tärkeämpää kuin mikään.
Sumuiseksi muuttunut sää tiesi huonoa. Luita kalvava ilmankosteus pitäisi kotilattian märkänä ikuisesti. Lumi, jota aamulla oli riittänyt vielä puheeksi asti, suhisi ruskeanmustana sohjona autojen alla. Talojen kulmauksiin lapioitujen kasojen värisävy oli sama paitsi niiltä kohdin missä keltaista väripalettia käyttävät Doggyn kaverit olivat kyläilleet. Mahtui sekaan jokunen ihmiskusikin.
 — Minäkin soitan, Malky sanoi omahyväisenä.
Sepä ei kauaa jaksanut VeeJay -vierailua pureksia. Tuollaiset ei tule kylläisiksi koskaan.
Kuka muu sitten soitti. Kukapa ei. — Järkkyä...
 — Bassoa. Malky ei tunnistanut ivaa vaikka se olisi tatuoitu sen otsaa. — Isä osti Epiphonen. Se on tosi iso! touhotti iso mies posket pullollaan innostusta ja vähän isotteluakin.
 — Yhtä iso kuin mä, häh?
 — Isompi! Ja tosi painava!
Malky oli täydellä ryminällä sen asiantyngän kimpussa, jonka se olisi halunnut sylkeä suustaan heti paikalla kun liiveihini ui. Malky kihisi ja kupli.
Sellaisesta oli tehtävä loppu. — Makeeta. Ei muuta kun liittymään Shamrocks Daadidaahan, niin voit soittaa omissa häissäsi.
 — Anteeksi? Eipähän! Minä satun tietämään että Music Boxin jukeboksiasentaja etsii yhtyeelleen vahvistusta.

Se oli aika vahvasti sanottu. Vedin vahvan tekohaukotuksen. Pystyn kohtuullisen hyvin esittämään sellaista kaiken tietävää, levollista kyllästyneisyyttä, mitä tapaa juuri VeeJayn ja Chessin kaltaisissa firmoissa. Ja mitä pienempi dirika sitä väsyneemmältä se vaikuttaa. Tosi juttu, käykää tarkistamassa. Siitä huolimatta poskilleni alkoi lämpö nousta eikä se johtunut Malkyn basson aiheuttamasta rytmihäiriöstä. Se johtui epämiellyttävästä kiukuntunteesta, jonka Malky aiheutti tietämällä asioita joista minulla ei ollut aavistustakaan. Eikä siinä mitään, jos Malky tiesikin, mutta kun tiedonlevitys osoitettiin korville, jotka joten kuten kuvittelivat asuvansa tämän paljon kohutun ”yhtyeen” rumpalin kanssa. Ja trumpetistin juttuja ne joutuivat kuuntelemaan muuten vain koko ajan.
Lausuin värittömästi, välinpitämättömästi ja hillityn viileästi: — Jaa.
Malkyn menoa se ei haitannut. — Meidän jukeboksiin oli liimattu ilmoitus, se selvitti. — Tiesin heti mistä on kyse.
Kai Coney sai tehdä vehkeittensä kanssa mitä huvitti. Että siinä mielessä juttu oli kohtuullisen uskottava. Pani vain miettimään. — Malky hei, oletko sä katsonut peiliin ihan hiljan? oli pakko kysyä. — Vaikka sä kusetkin stouttia niin ei se sun naamaa miksikään muuta. Väriä meinaan.
 — Ei voi mitään. Auttaisiko plankki? Niin kuin Jolsonilla.
 — Sä olet valkoinen ja pimee, Malky. Senkö takia sä nyt seurailet siinä, että mä veisin sut...?
 — Audienssille, Malky oli plokannut kivan sanan suoraan Carterin suusta, — Suoraan sanottuna kyllä.
 — Mä vien sut ihan mille tahansa mitä sä haluat. Mutta ei siitä mitään voi tulla. Ajattele nyt.
 — Yrittänyttä ei laiteta, Joey.
 — Sä et tiedä mistä sä puhut, paksukainen. Toinen juttu on se, että keikan keikkaa sä et tule tässä kaupungissa niiden kanssa heittämään.
 — Kylläpä sinä taas tunnut tietävän kaiken…
Niin tiesinkin. Ei keikan keikkaa ja se on vissi.
Liikennevalot käskivät kävelemään. Ylitin Michiganin ja käännyin 20th Streetille. Malky kiihdytti rinnalleni ja tapitti mustilla silmillään vaativasti. Minulle koko maailma oli samantekevä. Marssimme peräkanaa Beechumin ovesta sisään.
Sain tämän kerran Samilta muitakin huomionosoituksia kuin turhautuneen sierainten pärrytyksen ja viiston katseen. Malky päivitteli reippaasti, toivotteli jouluja ja vuosia ja yritti tilata Fantaa. Sam tihtaili tiskiinsä nojailevaa kahdeksantoistavuotiasta poikaa päästä vatsaan ja takaisin, sai tarpeekseen ja toimitti meille sitruunaviipaleella koristellut kokiset. Malky maksoi. Kyräily loppui siihen. Vielä kun Malky käänsi avoimena olevan Defenderin ja sanoi: — Hmm, laukkakisat..., niin peli oli selvä. Hevospolkka ei minua kiinnostanut. Siirryin tiskin toiseen päähän ja jysäytin soitinlaukun lattialle. Järjestelin peltimynttini riviin. Yritin muistella vanhaa kolikkopähkinää, mutta olin unohtanut lanttien alkuasetelman, puhumattakaan siitä mitä sen jälkeen piti tehdä. Siirtelin peltejä eri kuvioiksi, kaivoin nenästäni puolen kaupungin kurat ja pureskelin jääpaloja pahimpaan nälkään.
Keittiön ovi heilahti auki ja Coney syöksyi baariin. Hän lasketteli kolme merdeä putkeen. Vähemmästäkin hätkähtää. Malkylta jäi Kildaren hevostenkasvattajia koskeva lätinä kesken.
Coneyn sormista valui verta ja silmistä vettä. — Mitä tuo nulikka täällä tekee? hän kysyi ikenet narskuen. Hän löysi rätin ja ryhtyi hankaamaan kynsiään.
Minua olisi kiinnostanut tietää mitä Coneyn siviilielämään kuului, kun se nykyisin tuntui olevan Beechumilla kuin kotonaan ja keittiötä myöten.
 — Se haluaa teidän bändiin.
Coney esitti sellaisen teatraalisen hohotuksen, jolla on tarkoitus ilmaista hirtehistä suhtautumista alempiarvoisiin ihmisiin. Se oli sellaista kankeaa tekonaurua jonka kuullessaan oli tyytyväinen kun se loppui. Malky luimisteli. Sam virnuili harvojen hampaidensa täydellä risuaidalla tavan vuoksi.
  — Oletko koskaan yrittänyt irrottaa rottaa hiirenkilleristä? Coney kysyi välittämättä Malkysta sen enempää. Hän imeskeli sormeaan kuin tikkunekkua. — Sellaisen kanssa tässä saa tapella. Kun Beechum ei itse kehtaa. Ihan mätänemispisteessä…
 — Uudet hampaat se ainakin tarvitsee.
Maiskis. Sormi pois suusta. — Tyhmä.
 — Voin mä sen tappajan käydä nykäisemässä irti, jollei susta siihen ole.
 — Saat karamellin jos sen teet.
Kristus.
 — Sä voit työntää karkkisi kankkuosastolle.
Väistin mustasta verenpunaiseksi muuttunutta rättiä ja hilpaisin tiskin alta keittiöön. Siellä haisi liuottimilta ja, aivan oikein, mädältä. McPhersonin ja Beechumin keittotiloja ei tultaisi koskaan esittelemään saman alan lehdissä, se oli päivänselvää kuin paistinlasta peräsuolessa. Pidättelin hengitystäni niin kauan kuin jaksoin, mutta en edes siinä ajassa ehtinyt kiskoa loukun leukojen välistä kuin rotan vartalon ja puolet päästä. Oli pakko palata baariin.
Tartuin kokiseeni ja vähän vahingossa potkaisin jalkatankoon nojaavaa soitinlaukkua.
Se oli rautakangella runtattu vihje, mutta se sai Coneyn kysymään: — Mikä tuo on?
Välkky mikä välkky.
Nostatin jännitystä. Se oli melkein käsinkosketeltavana baarin ilmassa. Palasin uudella happivarastolla pakattuna keittiöön. Raavin tiskialtaaseen kiinni ruostuneen puukon irti, kuvittelin olevani nenätön ja tein selvää rotanlopusta. Kaavin sen jäänteet kärpäsiä ja viiksivipeltäjiä kuhisevaan roskatynnyriin.
Ja naama punaisena baariin. — Tämäkö...? vedin syvään henkeä. — Mä tässä kotona maatessani rupesin ihmettelemään, että mahtaa ne olla hassuja treenejä kun umpilärveissä oleva teurastaja vispilöi tahtia Hollywoodin nykytilasta huolestuneelle puhemoottorille. Kuulostaa melkein taiteelta, häh?
 — Ollaanpa sitä pikkuvanhoja. Mutta mitä laukussa on?
Olipa tyhmä jätkä. — Torvi.
Ilmeettömästi ja innostumatta: — Martin?
Paskapää esitti kovahermoista. — Jos sä sitä sillä nimellä haluat kutsua, niin sopii mulle.
Ennakkokaavailuissa tässä kohtaa oli pitänyt olla käynnissä vallan eri kokoluokan show. En minä mitään sirkus Barnumia vaatinut mutta edes sinne päin.
Coney avasi soitinlaukun verinen nästyyki näppiensä suojana. Hän värisytti ylähuultaan kuin Bogart tai salaatinlehden äärellä nirsoileva kaniini ja pyöräytti laukun ympäri. Olin minä sinne katsonut, mutta oli ollut pimeää ja Hollinsin vaari oli häirinnyt ja no niin. — Saksofoni, vahvisti Marlowe.
Se se muuten oli.
Kysyi miestä esittää sellaista jolle asia ei tullut yllätyksenä. — Pidä hyvänäsi tai heitä menemään, sanoin hitaasti. — Yks lysti eikä sitäkään.
Coney sormeili saksofonia yhtä varautuneesti kuin sähköjohtojaan. — Mistä sinä tämän käänsit?
 — Ei sen väliä...
 — Varastit?
 — No, hei!

Sam ja Malky tulivat yhtäjalkaa tiskinviertä pitkin. Malky ei siltä seisomalta pystynyt keksimään mikä oli vialla. Beechum tiesi pienemmänkin rähäkän voivan syntyä mistä syystä tahansa.
 — Hieno altto, Malky nuoleskeli. — Elkhartilainen.
Coney sulki laukun. — Kaikki ne siellä tehdään.
Hän piffasi meille kahvit ja komensi meidät biljardisaliin. Me tottelimme eri sävyisästi. Mielinkielinvaihteella polkeva Malky kantoi kahvimukit, ja minä olin muuten vain alamaissa. Nolotti. Mitä Äijän päässä oli liikkunut? Miksi se oli vaihtanut torven pilliin. Ei sekään ollut poissa laskuista että sitä oli huijattu.
Coney asensi tupakan suuhunsa ja kysyi karskisti suupielestään mitä nuorempi Malachi soitti. Malky mumelsi vastauksen. Se oli työntänyt huulensa kuumaan kahviin ja nyt sitä sattui.
 — Ja maksoi...? Coney tenttasi. — Viisisataa?
Malky sanoi että vähän alle.
 — Jumalauta! sanoin minä.
Coney kaivoi homeisen makuupatjan alta merimieskassinsa. Hän lakaisi tuhkakupin, lasit, pullot, nuotit, huuliharpun ja fileerausveitsen sivuun tupakkapöydältä. Hän puhalsi tuhkaa Luckystaan lattialle, poimi kassin pohjalta pussin kuin kaniinin, ja väänsi siltä niskat nurin. Viisisenttiset ja kymmensenttiset ropisivat pöydälle, osa kilisi lattialle mutta se ei Coneya haitannut. Minua haittasi. Biljardisalissa oli meno jo muutenkin tarpeeksi siivotonta. Noukin kolikoita matolta, pöydän alta, rumpujen juuresta ja Malkyn jaloista. Niiden toinen puoli oli punaiseksi värjätty, niiden kolikoiden.
Coney neuvoi katsomaan rahoja tarkemmin. Niitä ei paljon tarkemmin voi katsoa paitsi jos on kaunotaiteilija.
 — Toinen puoli on karmiininpunainen, Malky loisti.
Karmiinista päähän.
Coney hyväksyi vastauksen ja kehotti minua kuuntelemaan. Tämä oli nyt se juttu, josta Maggie oli vihjannut. Minun tehtäväni oli syöttää kolikot jukebokseihin. Värin perusteella Coney tunnistaisi käsialani. Saisin viikossa kympin edestä pikkuhiluja jos kelpaisi. Jos olisin kiltti poika. En minä.
Katsoin karmiininikkeliä ja Coneya. — Sulla ei taida mennä oikein hyvin? kysyin.
 — Ne ovat pelkkiä pelimerkkejä vain, hän vastasi.
Minä tiesin että oli tyhmää edes kysyä mutta kysyin kuitenkin. — Mitä mä tästä nettoan?
 — Katsellaan sitä sitten kun nähdään miten työsi teet.
Se olikin oikein selventävä ja tyypillinen vastaus nuljulta. Pelkästä musiikinkuuntelun ilostahan minä tein vaikka lapsia.
 — Kolikoita ei sitten käytetä kuin levyautomaatteihin, tajuatko?
Mukana ollaan. — Jotenkin mä arvasin, sanoin.
Malky siirteli jalkojaan. Kun se kulki, se ei kulkenut minnekään, kun se olisi saanut olla paikallaan se töpötti. — Pitäisiköhän minun olla kuulemassa tätä? se kysyi.
 — Istu alas, Coney käski tylysti.
 — Kuulostaa vain jotenkin.... Malky istui kiltisti. — Miten sen ilmaisisi...
Ei tarvinnut ilmaista mitenkään. Tai saa ilmaista mutta vasta sunnuntaina, heippa.
 — Joey saa tämän työn koska hän osaa tanssia Amerikan nuotteja paremmin kuin nuotit kirjoittanut markkinamies.
Ja ainakin paremmin kuin ne, joilta soittimetkin vietiin käsistä. Tehtäväkuva oli tämä: Music Box toimittaisi listan levyistä, joita minun piti päivittäin käydä soittamassa niissä South Siden paikoissa, joissa oli Seeburgin kone. Eri mestoissa piti soittaa eri tavaraa. Se minkä piti tarttua McPhersonin lounasasiakkaiden korviin, oli eri vaikkua kuin Walgrenin apteekissa tai Theresan Loungessa.
 — Selvä kuin pläkki, sanoin. — Jos Malkyn jengi haluaa itkeä ’Danny Boyn’ äärellä aamusta iltaan, niin saamansa pitää.
Malky piti syystäkin nassunsa ummessa. Jukeboksien kahdensadan kappaleen valikoimasta suurin osa oli sitä tienraivaajasukupolven, kuten Coney sanoi, nostalgiatuhnua. Musiikin tukkeena roikkui balalaikkaa ja banjoa ja hanuria, jota ei kukaan koskaan soittanut, ei osannut soittaa saati suostunut kuuntelemaan. Joten väkeä piti kouluttaa. Niille piti opettaa mitä kunnon jytke on. Niille piti Music Boxin omasta kukkarosta tilittää että oikea musiikki on Pat Boonea.
 — Ei helvetissä!
Coney vilautti hampaitaan. — Joey Moobs -nimisen raadin mielestä kymmenen käypää bluesstandardia riittäisi, vai?
No kristus sentään. Vaihtoehdot alkoivat todellakin surkastua olemattomiin. Kaksisataa levyä ja Pat Boone! Ei edes Malky näyttänyt kovin vakuuttuneelta.
 — Viivien mielestä blues tanssikelvotonta örinää, ja niillä on valta, Joey. Nuoret miehet ovat tortun ja lätyn välissä, ja ne soittavat mitä vain päästäkseen pukille, Coney selitti niin kuin kuuntelemassa olisi ollut joku komissio. — Sinä annat vinkkejä kuulijoille. Sinä toimit alkavan parisuhteen herättelijänä.
Huhhuh. Mutta ei kai Coneykaan sitä päättänyt mitä koneisiin ladottiin. Tai edes sitä mitä minun piti soittaa. Sekin oli vain jonkun toisen käskyläinen. Ja jos ei maailmasta löydy edes kahtasataa kunnon levyä niin minkäs teet. Ei musiikkia niin vain tehdä. Ei sitä edes kuunnella. Sitä syödään ja katsellaan. Surusilmäiset college-pojat olivat joka mamman suosikkeja ja väliäkö sillä, hitto, etteivät ne osaa laulaa. Jukeboksien pitäisi näyttää niitten jäpiköitten naamatkin niin kolikkovirta olisi loputon. ’Volare’! huutaisi Coney ja kantaisi säkkitolkulla hilloa pankkiin...
Miten sen kanssa oikein olikaan.
 — Saanko mä soittaa LaVern Bakeria? kysyin. —`Saanko mä tyhjentää ne koneet myös? kysyin lisää hulluja.
 — Sinä soitat mitä käsketään, poika. Ja listan kärjessä ovat Doris Day, Patti Page, Julie London ja Peggy Lee. Hittitehtaat tehtailee blondeja ja bakerit saat unohtaa.
 — London ei ole blondi, pikipää Malky heräsi.
Coney kynsi päätänsä. — Ainakin Patti meni ja vaalensi hiuksensa, mistä luulette sen johtuvan?
 — Joo, Theodore, ymmärrettiin jo, sanoin.
Välimeren tummat pojat ja arjalaiset lumituherot. Tämä laulu tunnettiin jo, Coney.
Coney kilautti sytkärin pohkeeseensa ja liekitti nenänpäätään. — Pikkumussolinit ei tahdo mitään muuta naidakseen kuin itseään pidempää vetyperoksiditussua, hän sanoi vakaasti ja varmasti.
No niin Coney, höllennä vähän.
Myös Malkyn tuli kuuma, ja se ei johtunut lämmityksestä koska sitä ei ollut.
Coney avasi takkinsa ja veti krakaansa. — Ei sille mitään voi että Tin Pan Alleyn timanttikauppiaat ovat niin pienisieluisia kääpiöitä, että ne kauppaavat tämän vuosikymmenen miesihanteena joitain hinteliä, pähkinävoilla siveltyjä pikkupiiperöitä. Italialaiset miehet ovat, vittu sentään, muotia.
 — Boone ei ole italialainen, Malky heräsi lisää.
 — Mutta teillä molemmilla on koulun vaakuna villatakissa, McPherson, sanoi Coney. — Ja sokeria poskessa.
Hyvin sanottu!
 — Joo. Ihan niin, sanoin. — Ja te käytte meidän kortteleissa katsomassa tissitanssijoita, ja kotona laulatte Que Seraata!
Coney katsoi minua melkein hyväksyvästi. — Ne ovat kaksi eri asiaa jotka eivät sulje pois toisiaan. Toisessa on kyse eksotiikassa rypemisestä, josta on kuitenkin hyvä päästä eroon heti kun aamu koittaa ja on aika laittaa solmuke suoraan. Mutta platinanvaalea pillupatsas kestää sentään päivänvalon. Tai ei päivänvaloa, koska viikset kasvattanut äitimuori lukee lehtiä, mutta Las Vegasin valot sentään.
 — Ja neekerit ne musisoivat vaan...
Potkin Coneyyn vauhtia.
Coney nyökkäsi. — Että valkkareilla olisi jotain mikä täyttäisi niiden korvat ajattelemasta...
Se meni siihen! Se oli siihen loveen niin helppo hehkuttaa.
 — Koko Vegas nauraa vapautuneesti kun Sammy Davis hymyilee, Coney lämpeni. — Ja viinasta turvonnut makaroni on todistanut miten sen pelkäämä letkuneekeri onkin todellisuudessa munaton aasi. Aikuiset doowop- jätkät kuulostaa siltä kuin ne olisivat nielleet heliumia. Kun ne kaikenlisäksi vielä pukeutuvat joiksikin vitun flamingoiksi niin siinä on koko nöyryytys kuorrutettu pastellivärein. McPhersonit ja minä hengailemme nenästä kiinni pitäen ja yrjöä nieleskellen teidän kuvioissanne täsmälleen niin kauan, että otetaan suunta punaniskojen levypuljuihin ja räjäytetään pankki.
Virnistin. — Sä olet, Coney, suurin kusipää jonka mä tunnen.
 — Mutta kun sinä et tunne ketään, Joey. Se vie pohjan väittämältäsi.
 — Tunnen mä Malkyn, sanoin. — Ja sut.
Mikä pistikin mietteliääksi. Myös Malkyn. Mutta sille piti näyttää minne se oli päänsä työntänyt. Sille piti näyttää se ja sen piti kuulla se.
Mutta oli tärkeämpääkin. Minusta oli tänä päivänä tullut herra puffimies. Puffari. Puffaaja. Puff vaan.
Coney halusi masentaa minut heti alkuun. Sanoi että on kova opettelu kun soittolistat vaihtuvat koko ajan. Sanoin olevani muistikone. Siitä todistaa moni asia ja monet muistot. Jos piti muistaa roskakappaleiden nimiä, niin ei haitannut yhtään, kyllä tähän päähän paskaa mahtuu.
 — Joey kuuntele, Coney alkoi hermostua. — Sinä soitat mitä käsketään, ja viulut maksaa levydiileri, en minä eikä Music Box. Systeemi toimii parhaiten hintaa heittäneen ehdoilla. Pääasia että se toimii.
 — Tänne se lista niin mä pääsen oksentamaan.
 — Työtähän se vain on, Malky kannusti.
 — Näin on, Coney sanoi. — Ei työhön saa suhtautua tunteenomaisesti tai se seuraa perässä kotiin.
 — En mä rakastanut postinjakeluunkaan, sanoin. Leukaperiä alkoi jomottaa. Jos nuo kaksi jatkaisivat jeesusteluaan vielä tunnin, minä menisin ristille. — Anna tänne se lista. Ei siinä ainakaan Cobra ole mukana jos se rahasta on kiinni?

Se oli aika Itärannikkovetoinen se lista. Kai sen ymmärsikin että juuri ne halusivat kiekkonsa kuulumaan Chicagossa. Edes automaateissa. Radioasemat oli kokonaan toinen tarina. Listassa oli Atlanticin, Kingin, Jubileen, Josien, Endin ja Gonen ja Rouletten levyjä. Ja pari hassua Chessiä mausteeksi, vaikka ei niiden olisi tarvinnut South Sidessa levyjään luukuttaa. Ei ollut Eli Toscanon Cobraa.
Olin vihjaissut Toscanollekin että voisin kantaa sen levyjä radioihin, silloin kun niitä vielä kanniskelin. Sehän ei suostunut. Sanoi että sillä on radio naapurissa (WOPA) ja sinne se jaksaa kävellä itsekin. Sanoin että tuskin jaksat ja köyhä olet. Se antoi porttikiellon levykauppaansa. Saa nähdä miten siitä iskusta selviän. Se oli viimeisistä ensimmäinen pikkuhuijari koko mies ja sopi kuvaan että sen tallissa, siis sen autotallissa, vieraili kaikkia muitakin samanlaisia. Kuten Dixon tietysti ja Turner. Ike Turner, ei sukua Maggielle. Cobra oli ollut kuivumassa kokoon syntymästään saakka. Hauskemmin ilmaistuna se kiemurteli viimeisillään ja enimmäkseen karkuun – koronkiskojia, jotka olivat nyrkkirautaisia alan ammattilaisia. Jollei kaverilla ole taalaa heittää siitä hyvästä että vien sen levyn radioon, niin silloin on markkinointiosastolla jotain vialla. Ettei menisi ihan lihoille, niin pitää sanoa että oli sieltä joskus tullut hyväkin levy. Niitä ei vain kestänyt kuulla kun ne oli äänitetty rikkinäisillä mikrofoneilla.
Listan toisella puolella oli osoitteet. Seeburgin jukebokseja oli yllättävän monta South Sidessa. Niitä oli tungettu joka kuppilaan, parturiin, kampaamoon, kulmakauppaan ja kemikalioon, ja mahtui siihen väliin pari baariakin. Yhtä saatanan samaa talsimista taas ja monta kertaa päivässä. Parturit ja kapakat olivat eri aikaan auki. Ei ihme ettei ranskanpoikaa huvittanut hoitaa puffejaan itse.
 — Tämä on niin housuista, Coney...
 — Bien sur. Ja sitä miettiessä voit hiljalleen alkaa orientoitua Seeburg-maailman atmosfääriin. Alat haistella tuulia ja tsekkailla mestoja.
 — Mä olen haistellut tuulia ihan tarpeeksi. Mähän voin vaikka eksyä.
 — Eikö se nyt sitten varmasti ole laitonta?
St. Malky on puhunut.
 — Tietääkö isä? se jatkoi ja hieroi takaosastoaan niin kuin sillä olisi syyhy.
 — Pääasia että se teidän toosa soi! kivahdin ja kampesin itseni ylös.
Coney yritti olla hivenen ystävällisempi: — Totta kai isäsi tietää. Kyseessä on normaali käytäntö. Näin ne hommat tehdään radiossakin.
Malkyn tukka heilahti silmiltä. — Maalatuilla kolikoilla?
Toivottavasti se heitti herjaa.
Vedin huomion takaisin uuteen koiranvirkaani: — Paljonko ne diilerit teille maksavat tästä hyvästä?
 — Ei paljon mitään, Coney hieroi nenänpieltään ja räpytteli silmiään, — ei paljon mitään...
Se valehteli!
 — Mutta ne ovat siitä mukavia, Coney jatkoi ja oli tarjoavinaan meille tupakat vaikka tiesi että molemmat kieltäytyisivät, — ettei niitä tarvitse koskaan nähdä. Eivät ole täkäläisiä.
 — Jaha.
 — Ja hyvä niin, sillä nurkkakuntaisuus on chicagolaisten helmasynti.
Mistähän pirusta se tuonkin keksi.
Rullasin listan poveeni. Nälätti. Edessäni loisti pinokaupalla punaisia paholaisia. — Oliko vielä muuta? kysyin.
 — Voit mennä, Coney lupasi armollisesti. — Isäsi on kohta tulossa.
En jaksanut oikaista, kun Coney muuten oli niin kauhean mukava tänään. Lyhyen miettimisen päätteeksi kysyin: — Vienkö mä saksofonin ja?
 — Pidetään se toistaiseksi täällä. Jos joku tuo tällaiselle vähäpätöiselle ulkomaalaiselle lahjaksi kaksikymmentä vuotta vanhan Underslungin, olkoonkin että hän erehtyy pitämään sitä suuressa viisaudessaan kaksi vuotta nuorena trumpettina, niin heltyyhän siinä silloin raavaampikin mies. Lahjahan se oli, eikö niin?
Jos meillä ei olisi ollut jalan mentävää pituuseroa, olisin tintannut.
Coney iski silmää Malkylle, joka ilvehti innolla mukana.
Aika panna haisemaan ääneen: — Theodorella ja Maggiellä taitaa olla joku ranskalais-englantilainen juttu meneillään…?
Coney tuijotti minua savunläpi silmät sirrillään.
Tajusin ryhtyä keräämään itseäni ulos. Lastasin kymmenen kymmenensentin ja kymmenen viiden sentin tornia taskuuni. Hyvästelin ne ja peruutin portaikkoon. Viisitoista dollaria vierasta rahaa hallussa ja sudennälkä mahassa teki elämän seuraavien hetkien jäsentämisestä lastenleikkiä.
Coney ravasi perääni. Se sika oli ovela kettu. Hän loikkasi ohitseni baariin ja tilasi Samilta sen perinteisen satsin. Olin jo mielessäni hahlonut mitä tänään söisin. Kotimatkan varrelle osui, jos oikein sovitteli, nuudeleita uppokeittävä kiinalainen katukeittiö.
Mutta tässä sitä taas oltiin salamin kanssa naimisissa.
Purin pettymykseni kylmäkköön. Vaadin pikkelsiä ja omeletin leivän lisukkeeksi. Ensimmäinen täytettiin ja toiseen Sam mutisi vastaukseksi jotain ”painu vittuun omeletteinesi” -tyyppistä. Tyydyin ottamaan kulhosta seitsemän minuutin munan. Kuorin sen tiskillä. — Menee tirehtöörin piikkiin, sanoin suu munassa ja jatkoin ohuella jäällä luistelua: — Ja Coca-Cola mukaan, vanha veikko, jos saa pyytää.
Hymyilin suloisesti peräseinän peilille. Oli kivaa kun vanhaa miestä kismitti. Varsinkaan kun itsellä ei ollut siinä kohtaa mitään munankeltuaista suurempaa hampaankolossa.
 — Yritä nyt saada aikasi kulumaan..., Coney neuvoi pakatessani leipiä kolikoiden ja prikkojen joukkoon.
Hän mahtoi tarkoittaa uudenvuodenaattoa. — Ei mitään ongelmaa, vastasin ilme kovana.
Coney vaihtoi tarpeeksi nopeasti aihetta. Muuten me olisimme ryhtyneet halimaan toisiamme.  — Oletko sinä nähnyt McPhersonin soittavan?
 — En, vastasin. — Kuule, mun täytyy juosta ennen kuin Äijä tulee.
 — Mitä luulet, olisiko siitä pojasta mihinkään...?
 — Miten mä voisin sen tietää, häh? Taukki. Mutta se on piirtänyt niitten ruokalistassa olevan maiseman ja maalannut näyteikkunoiden jouluköynnökset. Voi sillä olla basso ja kai sille on soitonopettajakin kustannettu. Sellaiset saa aina kaiken mitä ne haluaa ja senkin jälkeen kerran vielä. Kerran se halusi välttämättä esitellä kameraansa. Se oli saksalainen.
 — Joten sen täytyi olla hyvä? Coney kohotteli sillä tavalla härskisti kulmakarvojaan kuin olisi puhunut eurooppalaisista X-filmeistä.
 — Mistä mä tietäisin sitäkään! Ehkä siinä on V2 rungossa.
Coney katseli minua vakavana. — Kuka sinulle tuollaista on opettanut? Ei Wilson ainakaan.
Se ei osaisi opettaa edes kengännauhojen solmimista. Coney sai Samilta vaihtorahat, itselleen olutta ja Malkylle limppaa. Minä lähdin menemään. Sam varoitti tuomasta tuntemattomia baariin. Tai ainakin ottamaan niistä etukäteen selvää ettei syntyisi ikäviä yllätyksiä. Ei Malkyssa ollut mitään mistä ottaa selvää. Se oli täsmälleen sellainen kuin se oli. Se ei pystyisi yllättämään kuin antiperspiranttikauppiaan.

Viheltelin alas Michigania. Mikään ei ottanut pattiin. Säätila oli mikä oli, sille ei voinut mitään. Harmaalta taivaalta varisi maailman märintä vettä, joka jossain kohdin oli kai yrittänyt tulla vielä lumena alas mutta väsynyt matkalla. Vaan eipä hätää. Ei haitannut mikään. Numero 2123:n kohdalla painoin naamani VeeJayn näyteikkunaan. Sälekaihtimien välistä näkyi Doggyn hämmästynyt toljotus. Muotoilin sille hyvän yön toivotukset. Koira vingahti ja ryömi pöydän alle. Pätevä talonvahti.
Toisella puolella katua Chessin veljekset kapusivat sisälle valkoiseen Oldsmobileen. Oikaisin kadun yli. Kyttäauto rääkkäsi äänimerkkiään ja lisäsi kaasua. Ei osunut. Talsin muina miehinä seinän viertä, pääsin kohdalle, väistin palopostia ja vedin Oldsin kylkeen peltiprikalla piiiiitkän naarmun.
Jatkoin Wabashille ennen kuin ratin takana istuva kaappi ehti herätä. Tunnistin järkäleen Dixoniksi. Miten se nyt taas noitten kanssa seurusteli, kun sen piti olla Toscanon miehiä.
Olds teki vihaisen uukkarin. Pistin juoksuksi.

36th Streetin jälkeen vaihdoin Statelle. Kuljin harvoin sitä kautta, mutta nyt oli varaa, oli rahaa, oli pitkä viikonloppu edessä, olin eksytyskeikalla ja Bee Buildingin julkisivu oli katettu. Sen alla pääsi kulkemaan kastumatta. Vaihdoin katua myös siksi että välttyisin Wilsonin näkemiseltä. Sitten tajusin yhden jutun. Totuus piirtyi selvänä lauseena eteeni: Ottoisäni ja pomoni soittivat kimpassa.
Teki vähän huonoa.
Been lipan alla kiusasi kitaraa autenttinen kalkkinaama. Meksikolaisittain kirjaillulla huovalla odotti rämehenkinen olkihattu ohikulkijoiden lantteja. Jäin kuuntelemaan poikaa ja söin toisen salamiyllätyksen. Mikä oli vahinko, sillä omassa rauhassa on silti kaikkein mukavinta syödä. Rämpyttäjä oli opetellut ulkoa kaikki vanhojen ukkojen riffit ja maneerit. Siinä se oli hyvä. Laulaa sen ei olisi pitänyt yhtään. Kuulosti jumalattoman järkyttävältä, kun uuden vuoden aatonaattona valkoinen villapaitapoika venytteli kurkku suorana kun mato oli syönyt sen puuvillasadon. Se oli plokannut sen bluesin South Siden nekruilta, jotka taas eivät olleet pellon peltoa koskaan nähneetkään, kunhan lauloivat. Sellainen satakertaiseksi kasvava tekopyhä ulina collegekundin suusta kuulosti kultaköynnöksin koristellun, neekerien valtaaman kauppakeskuksen alla seisoessa vähän samalta jos minä ulvoisin saman lipan alla rakentaneeni Lake Shoren pilvenpiirtäjät etiopialaiskissani kulmahampaiksi. Sellaisiakin suunsoittajia nimittäin löytyi. Niitä kutsuttiin leikkisästi hulluiksi.
Kikkakopioija piti tärkeän näköisenä turhalta näyttävän viritystauon.
 — Mikä sun nimi on? kysyin.
 — Bloomfield, se vastasi.
 — Selvä. Mä olen Moobs. Ota tuosta.
Kippasin taskuni helisevän sisällön olkihattuun. Siihen saakka viirusilmäisen viileytensä säilyttäneen kundin silmät mulahtivat apposen auki, ne aukenivat niin isoiksi että se taisi pelästyä itsekin. Vaikka eihän se tosissaan voinut uskoa mustan nappulan sille rahaa antavan. Mutta sen silmät aukenivat.
Poistuin lipan alta sateeseen ’Boll Weevil’ – bluesia oikeaan uskoon runtaten.
Jostain etäisyydestä, kovin kaukaa kuului huuto: — Hei, poika! Mikä vittu sä luulet olevasi?
Selkääni ropisi prikkoja. Siinä huudossa oli jo tunnetta mukana. Kehitys kehittyy ja aika opettaa.

Ei ketään kotona. Mukavalla tavalla autio kämppä ja oma sänky. Söin ja join. Käärepaperina käytetty lentolehtinen oli viikon vanha. Nuorempi se oli kuin leipä. Kääriydyin Wilsonin jäljiltä haaleisiin peittoihin, ja kävin hevosmakkaran voimalla sana sanalta Vissitzkyä läpi. Tulisin saamaan tukkapöllyä nukkuessani valot päällä.