torstai 11. heinäkuuta 2013

Sateentekijät


Won't you be my chauffeur
Won't you be my chauffeur
I wants him to drive me
I wants him to drive me downtown
Yes he drives so easy I can't turn him down

But I don't want him
But I don't want him
To be ridin' his girls
To be ridin' his girls around
So I'm gonna steal me a pistol, shoot my chauffeur down

Well I must buy him
Well I must buy him
A brand new V8
A brand new V8 Ford
Then he won't need no passengers, I will be his load

Wanna let my chauffeur
Wanna let my chauffeur
Drive me around the
Drive me around the world
Then he can be my little boy, yes I'll be his girl

Me and My Chauffeur — Memphis Minnie




SATEENTEKIJÄT 

Keskiviikko 11.2.1959

Joey kuuli 20th Streetiltä kajahtavan torvikompin. Hän taittoi lentolehtisen taskuunsa, puhalsi sormiinsa, antoi ruumista tärisyttävän vilun juosta kiireestä kantapäähän ja lampsi tavernan takapihalta kadulle. Hän hyppäsi jalkakäytävällä keinuvaan Hudsoniin. Äänimerkin naputtelu loppui.
 — Nyt on talvi, Coney valisti kiilatessaan Margaret Turnerin auton liikenteen sekaan. — Pukisit kunnolla päällesi.
Joey vilkaisi kuskiaan kriittisesti. — Parempi palella kuin näyttää parittajalta...
Coney pyyhkäisi olematonta lunta vihreältä mokkatakilta, jonka päärmeitä koristi musta nauhapunos. — Suonette anteeksi tyylittömyyteni, paroni Moobs, mutta takkini on sentään lämmin.
 — Ruma se on kuin petolinnun perse. Varmaan yhtä lämmin... Joey naksautti autoradion kiinni. — Jätkä kuuntelee soossia.
Coney laittoi Motorolan uudestaan päälle. — Kai sitä mies laulun ansaitsee kuolemansa kunniaksi.
 — Paskaa. Kukaan ei ansaitse mitään sen jälkeen kun on kuupannut.
 — Ansaitseehan. Ainakin eräät jukeboksifirmat, joiden koneissa ’Peggy Sue’ soi taukoamatta.
 — Sä et, Coney, ole enää perillä jutuista. Ei soi Holly South Siden koneissa.

He ajoivat West Sideen. Coney pysäköi Congress Street Superhighwaylle johtavan rampin alle. Suurpiirteisesti peltinaarmuihin suhtautuva raskas kalusto oli vallannut asuinkadut ja sekaan sai ajaa jos uskalsi, eikä Coney uskaltanut.
Joeyn piti pysähtyä miettimään. Des Plaines ei ollut enää entisensä. Katu oli muuttunut yksisuuntaiseksi. Seitsemässä vuodessa ehtii moni asia muuttua. Kortteleita oli hävinnyt. Koko seutua oli kohdannut täydellinen kasvojenkohotus, raiskaus tai ruumiinavaus, riippui mistä tykkäsi. Jos jotain maamerkkejä olisikin muistanut, niin niitä ei enää ollut olemassa tai ne olivat jääneet moottoritietä kannattelevien betonipylväiden ja teräspilareiden varjoon. Viimein Joey tunnisti harmaan pölykerroksen alla piilottelevan rakennuksen.
Teatteri oli aikansa elämää esittänyt ja sitten kyllästynyt katselemaan. Sen ikkunoihin oli lyöty laudat. Toskanalaispylväiden juurella ei enää ensi-iltoihin jonotettu. Arkkitraavin alla oli rikkipuhkottuja pääskysenpesiä. Sisäänkäyntiä tukkivat roskatynnyrit, rottaperhe ja yhteen ruostuneiden kodinkoneiden romuläjä.
Joey kääntyi harmistuneena ja vei Coneyn kadun yli. He kävivät sisään teatteria vastapäätä olevan kolmikerroksisen asuintalon raskaista pariovista. Talon satavuotiasta paatosta ja hienostunutta hillintää yhdistelevä julkisivu oli romahtanut vuoden 1959 tasolle, jolloin se oli enää sanoinkuvaamattoman saneerattava. 
Pohjakerroksen perällä piilotteli tummanruskea ovi. Joey sanoi Coneylle jotain mitä tämä ei kuullut. Maa tärisi heidän jalkojensa alla. Gladys Avenuella nosturi paiskoi kivipalloa. Joey odotti kunnes työmaalla vedettiin henkeä ja hakkasi kolkutinta oveen. Ovi avattiin, mutta sitä ennen ehti ulkona kaatua seinä. Tiilimurska ropisi kuin raekuuro. Joey huusi ovenraossa hapsottavalle peruukille tervehdyksen. Uusi kivipallon jymähdys. Teräs kirskui, puu huokaili. Pilttuunsa ovella nyökkivä jouhipehko ravisteli tomua. Eteiskäytävään luikersi kanankoiven paksuinen mato. Se tarrasi Joeya lantiosta. Kortteli vaikeni. Joey painoi suunsa kiinni peruukkiin ja huusi mitä huusi, todennäköisesti kuitenkin tärkeitä asioita. Telaketjujen sahausta asvaltilla. Pallon heilahdus ja pam. Pöllönsilmä tuijotti ilmeettömästi varmuusketjun alta. Varmuusketju rapsahti. Peruukin alla ja silmän takana ja kananluun päässä oleva muori viittasi vieraita käymään sisään.

Mathilde ja Mia Kruszkalla ei usein käynyt vieraita, sen näki heti. Joeylle ja Coneylle kiehautettiin kahvit ja tarjottiin lajitelma haperoiksi maatuneita pikkuleipiä. Bavarianpitsit, Wedgewoodin kupit ja tunnuksettomat pöytähopeat kaivettiin esille. Gramofoni kitkutti hiekkapintaista Björlingia muutaman minuutin annoksina, ’E lucevan le stelle’ soi aina vaan. Niin kuin vuosia sitten ja tuhansia neuloja myöhemmin.
Sisarukset muistelivat menneitä ja olivat suruissaan kuultuaan Joeyn äidin siirtyneen ajasta ikuisuuteen. He muistelivat Cineman kultakautta niin pitkään ja mustavalkoisesti, että Joey – joka tunsi mykät tarinat ulkoa – torkahti. Asunnon ylikierroksilla huohottava keskuslämmitys lamaannutti.
Coney palautti muorit sivuraiteilta pääasemalle. Lähdettiin katsomaan teatteria. He ylittivät kadun parijonossa, vanhukset edellä ja pojat perässä. Romuja, rottia ja roskia talloen päästiin pääsisäänkäynnille, oikeat avaimet löydettiin ketjulukkoihin, öljylamput; ”Die Elektrizität on katki”, saatiin sytytettyä, ja lämpiön ikkunaverhot vedettiin auki. Harvaan lyödyn laudoituksen välistä pääsi päivänvalo sisään. Melkein näki jo eteensä. Rikotuista ikkunoista puhalsi kylmää.
Käytävän varrella ja lämpiössä oli elokuvajulisteita. ’Se toisesta maailmasta’, ’Maailmojen sota’ ja ’Valuva kuolema’ olivat kuuluneet Cineman päättyneen kauden tieteisosastoon. Sähäköitä mimmejä, komeita kaaroja ja perihuonoa musiikkia esittävät ’Juvenile Jungle’, ’Dragstrip Riot’ ja ’Rock, Rock, Rock!’ -leffat olivat myös esillä. Viimeinen ensi-ilta oli ollut huhtikuussa -58, sitten Cinema oli saavuttanut oman aikakautensa lakipisteen. 

Joey liukeni omille teilleen. Mathilde ja Mia veivät kädestä pitäen Theo Villaa peremmälle. Kun lämpiö, sali ja näyttämö, vessat, hiilikellari ja pihan perällä notkollaan oleva lavastevarasto oli kurkittu läpi, noustiin toiseen kerrokseen. Kaksi tuikkivaa öljylamppua, kaksi iloista muoria ja yksi kuumeinen Coney valaisivat entisen pukuhuoneen. Joey seisoi ikkunan äärellä.
Mathilde kävi nostalgiseksi. — Aivan kuin ennen vanhaan!
 — Tuossa samassa paikassa Pikku-Joey aina seisoi silloinkin, Mia oli muistavinaan, — äitiään odotellen.
Joey työntyi sanaakaan muorien ohi ja juoksi portaat alas.
Coneya puistatti. Huonetta ei ollut tuuletettu iäisyyksiin. Tapetit repsottivat seinillä, maali kupruili pesualtaan ympärillä, tomun peittämällä lattialla näkyi hiiren varpaanjälkiä. Huoneen ainoa ikkuna oli noessa. — Tämä riittää, hän sanoi.
He palasivat saliin. Joey istui keskikatsomossa. Tai joku ainakin istui, ja oli työntänyt pään takin sisään. Coney keskeytti sisarusten poukkoilevan ääniraidan: — Kovin kiinnostavaltahan tämä tila sinänsä vaikuttaa…
 Ja, aber..., Mathilde huokasi. — Ei tästä enää elokuvateatteria saa, Herr Villa.
 Nixpox. Ei saa ei, vakuutti Miakin. — Kaikki on sen karmeankammottavan koulupalon syytä. Palomääräyksistä johtuvat uudistukset olisivat tulleet liian kalliiksi, aivan liian kalliiksi...
Coney mittaili mittanauhan puuttuessa katseellaan salin avaria neliöitä. — Mitä ne määräykset pitivät sisällään…?
 — Sen selittäminen on niin kovin monimutkaista, Herr Villa... Mathilde hapuili otetta sisarensa käsipuolesta. — Rappusiin, saliin ja lämpiöön, projektorihuoneeseen ja Wasserklozettiin määrättiin palo-ovet…
 — Joiden olisi pitänyt olla aina suljettuna mutta niiden ei olisi silti saanut mennä lukkoon! Mian ääni kohosi. — Ja esirippu olisi pitänyt vaihtaa kokonaan! Sen olisi pitänyt olla sellaista uutta ja kallista Fabrikaattia...
 — Asbestoa, Mathilde huudahti. — Ja samanlaisella aineella piti vuorata myös portaikot.
 — Mutta hei…! permannolta protestoitiin. — Ei sillä ole hatunkaan väliä...!
Mathilden ajatus katosi. — Pikku-Joey oli aina niin kerkeä suustaan...
 — Oliko sen asbestin jälkeen vielä jotain? Coney kysyi.
 Zum Kartoffelschuh! Kaikkein pahinta olivat ne suihkut.
 — Suihkut? Vaadittiinko vessoihin suihkut?
 — Ei nyt sentään, Herr Villa, tehän hupsu olette, Mathilde kihersi. — Ne ovat sellaisia vesisateen aikaan saavia vesiletkuja ilman letkua...
 — Sprinklereitä! katsomo kiljui täyttä kurkkua.
 — Niin, juuri niin. Miten se kuului, Pikku-Joey? Mathilde kysyi. — Die sprinksluttimet... Niitä olisi pitänyt hankkia mahdottoman monta. Ja sitten vielä kaikki vesijohdot ja putket siihen päälle…
 — Tähän pään päälle siis, Mian sormi viisasi suurinpiirtein kohti kattoa.
Reumatismi oli jäykistänyt Mian sorminivelet yhdeksänkymmenen asteen kulmaan, minkä seurauksena hänellä oli ikuinen liipasinsormi. Coney vilkaisi korrektisti ylös, ja näki hämähäkinseittejä.
 — Ne olisivat tulleet aivan liian kalliiksi…Mian silmät kostuivat. — Sitten olisi pitänyt vielä vetää puhelinjohto pilettikopista paloasemalle, so wie Feuersoldaten olisivat saaneet hälytyksen Überpalopäälliköltä, jos tämä olisi nähnyt valon loimottavan Cineman kohdalla. Mistä meillä olisi ollut varaa sellaiseen, Herr Villa...?
 — Tyyristä tuntuu olevan.
 — Hei, kuunnelkaa nyt! Joey päätti vihdoinkin puhua suunsa puhtaaksi. — Ei ne määräykset koske meitä.
 Warum nicht, Pikku-Joey? kysyttiin kahdella suulla yhtä aikaa.
 — Ne koskee paikkoja, joissa on yhdellä kertaa paljon ihmisiä. Niin kuin kouluja ja kirkkoja ja, niin joo, teattereita sitten kai kanssa. Mutta toimivia teattereita, ei tällaisia haamulaitoksia.
 — Mistä sinä sen tiedät? Coney kysyi.
 — Mä luen lehtiä.
Coney hymyili. — Se on kuin kultapossua kantaisi kun tuon pojan kanssa seurustelee…
 — Ettekö te aiokaan avata teatteria uudestaan? Mia kysyi pettyneenä ja oikeastaan aika pateettisesti.

Takaisin muorien asuntoon. Juotiin lisää kahvia ja lämmikkeeksi pikarilliset maustettua viinaa.
Yksi lasi sokeroimatonta marjamehua.
Kruszkat olisivat halunneet myydä Cineman ja muuttaa Floridaan (Mathilde) tai takaisin Tshekkoslovakiaan (Mia). Pelkkää uteliaisuuttaan Coney kysyi paljonko he haluaisivat koko kiinteistöstä kaluineen päivineen. Muorit ehdottivat kahtakymmentäviittätuhatta. Se on paljon, Coney moitiskeli hyväntahtoisesti. Rakennuksen arvo ei voi olla enää paljon mitään. Kukaan siihen ei enää teatteria avaisi. Coney teki tämän selväksi taiten, kuten senkin, ettei heillä ollut aikomustakaan ostaa Cinemaa. Hän piirteli paperille maksusuunnitelmaksi kutsumiaan kiemuroita ja sekoitti muorien päät ranskalaisella kapulakielellä. Mutta hän sai tavoittelemansa vuokrasopimuksen. Asianmukaiset paperit teetettäisiin lakimiehellä (Margaret Turner) ja todistajat hankittaisiin (Joey oli alaikäinen). Lisäksi Coney lupasi maksaa tässä ja nyt viisisataa dollaria käteen, jos muorit solmisivat sähkösopimuksen, soittaisivat  vesilaitokselle ja puhelinlaitokselle ja tilaisivat kuorman hiiliä ja varmuuden vuoksi miehen katsomaan lämmityskattilaa. Kruszkat suostuivat. Viisihunttia on kova sana kun se nätisti rullataan sokerikuppiin. — Se on sitten viikko Key Westissä, Mathilde arvioi, eikä Mia pannut hanttiin.
Herr Villan kättä ravisteltiin, Joeya halailtiin ja nipisteltiin ja toivotettiin tervetulleeksi milloin tahansa uudestaan. Mia oli lähettämässä pikkuleipiä Joeyn äidille mutta nielaisi aikomuksensa äkilliseen yskänpuuskaan, jonka Mathilde takoi ulos systerin selästä ennen kuin se edes alkoi. Sellaista ennakointia kutsutaan identtisten kaksosten väliseksi telepatiaksi. Kadulle saakka tultiin hyvästelemään nuoria herroja.
Hammasta purren nämä juoksivat kulman ympäri Van Burenille. Napit auki ja virtsaamaan.
Valtava helpotuksen tunne. — Sä se ihme setelimasiina olet! Joey ähkäisi.
 — Viisi Beniä järjestyy milloin vain, Pikku-Joey, Coney vastasi omahyväisesti.
Joey ravisteli pippeliään. — Miten sulla voi olla niin paljon, kun sä asut ties missä, sulla ei ole omaa autoa, ei soittimia, ei edes pelirahoja omasta takaa? 
 — Mieti sitä, Pikku-... 
 — Lopeta!
He astelivat rehvakkaasti kädet taskussa Hornetille. Joey vihelteli, Coney kärytteli. He ovat teatterinomistajia, luki ohi kulkeva koreografi heidän askelistaan.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Viikkolehtinen nro. 5


 

 

 

 

Chicagon Anarkistisen Koalition Viikkolehtinen nro. 5

Kirjoittanut jäsen 1126: Fjodor Vissitzky


Veljet ja sisaret!

André Breton on verrannut romantiikan tyylisuuntaa edustavien runoilijoiden ja kuvataiteilijoiden sekä Amerikkalaiselle Kulttuurille tuttujen kauhukirjailijoden kiinnostusta keskiaikaiseen Gotiikkaan ihmispsyykkeen pimeän (so. eläimellisen) puolen fiksaationa raunioihin, lepakoihin, rottia viliseviin viemäreihin, mestausvälineisiin sekä kuolleista herääviin murhattuihin vaimoihin, jotka kissoiksi uudestisyntyneinä raapivat silmät aviomiestensä päästä. Näin sanottuaan Mr. Breton väittää meidän elävän tällä vuosisadalla ajassa, jolloin keskiaikaista psyykettä kuvastaneen goottilaisen linnan on korvannut modernin koneihmisen alitajunnasta kumpuava unelma; laatikkomainen, hygieeninen, sterilisoitu ja virtaviivainen (so. täydellinen) tehdas.
Me elämme siinä tehtaassa. Tunnemmeko olomme täydelliseksi?

Kuunnelkaamme hetki suuresti kunnioittamaamme Aldous Huxleya:
”Yhteiskunnan piirissä politiikan ja talouden alalla voi järjestyksentahto käydä todella vaaralliseksi. Maailmassa elämisen vaikeasti käsitettävän moninaisuuden muuttaminen tajuttavaksi ykseydeksi merkitsee käytännössä inhimillisen omaperäisyyden muuttamista epäinhimilliseksi yhdenmukaisuudeksi, vapauden muuttamista orjuudeksi. Politiikassa huippuunsa kehitetyn tieteellisen teorian tai filosofisen järjestelmän vastine on totalitaarinen diktatuuri. Talouselämässä harmonisen taideteoksen vastine on virtaviivaistettu tehdas, jossa työläiset on täydellisesti sopeutettu koneisiin. Järjestyksentahto tekee tyranneja niistä, jotka haluavat pelkästään selvittää sekasotkun. Siisteyden kauneutta käytetään despotismin oikeutuksena.”

Rohkenen kuitenkin väittää että Mr. Huxley on väärässä!
Tyranneista täysi yhteiskunta on menneisyyttä, Uusi Yhteiskunta nitistää kansalaisensa Byrokratialla. Me suuren kokonaisuuden miniatyyriset tekijät toimimme suljetuissa eriöissä, tämä siksi ettemme pystyisi näkemään Yhteiskunnan kompleksista julmuutta. Mutta toisin kuin rakastamani Charles Fourier, jonka falangeissa on kyse inhimillisyydestä, on Yhteiskunnan eriöissä kyse kennoihin sulkemisesta, maailman käsittämättömän laajuuden käsittämisen tekemisestä mahdottomaksi.

Mr. Bretonin ja Mr. Huxleyn ohella myös Arkkitehtuurin kielen tärkein metafora, vertaus; jolla myydään varakkaalle keskiluokalle sähköllä toimiva krominhohtoinen keittiö, on tehdas. Jos te olette nähneet tällaisen keittiön omassa todellisuudessanne, te tiedätte nähneenne sen siksi, että te siivoatte sen, te käytätte niitä koneita, te pidätte sen keittiön toiminnassa Matroonan loikoillessa uima-altaalla. Te vihaatte sitä keittiötä kuin emäntäänne? Samoin on tehtaan laita. Se on Kaunis ja Täydellinen ainoastaan silloin, kun omistat sen tai olet suunnitellut sen tai hallitset sen tuotantoa.
 Meistä ei tarvitse tulla tyranneja vaikka haluammekin tehdä maailmasta käsitettävän. Meidän ei tarvitse elää piirustuspöydällä luodaksemme harpilla vedettyjä rajoja kaaoksen keskelle. Meidän olemistamme rajaavat moottoriteiden liittymät kuin entisaikojen vallihaudat. Me pidämme aurinkoamme peittämään nousseita ilmaratoja, teräksen ja betonin avioliittoja kaupunkiimme kuuluvina elementteinä. Mutta käsittäkää tämä: Ainoa mikä on luonnollista, on Rakennusten näkemisestä syntyvä Ahdistus. Tämän myöntää ensimmäisenä arkkitehti.


Arkkitehtuurin kielen retoriikan voittamiseksi meidän on rakennettava Uusi Koti tähän meidät slummeihin vanginneeseen metropoliin, joka uhkaa kuristaa kansalaisensa hengiltä kuin ansalankaan jääneen rotan. Niin uskomattomalta kuin teistä tuntuu, niin olkoot tämän Uudisrakennuksen nimi Tehdas.

Miksi? te kysytte. Miksi juuri tehdas, joka on koko meidän Elämämme kauhistus, sen koko surkeuden perikuva. Veljet ja sisaret; huomatkaa! Sanoissa itsessään ei ole vikaa vaan niiden tarkoitteissa. Me emme pääse eroon tehtaista välttämällä niiden mainitsemista, me pääsemme eroon tehtaista ainoastaan rakentamalla uuden tehtaan, ja Ihmisten Tehdas on omin käsin rakennettava.

Meidän tavoitteemme tulee olla sellaisten neljän seinän ja katon pystyttäminen, jonka alle me itse asumme ja teemme työmme. Koska nyky-yhteiskunnassa pako maalle ei voi enää olla ainoa autuaaksi tekevä tapa ratkaista omavaraisuus, on meidän saavutettava itsenäisyytemme tässä urbaanissa ympäristössä, jonka me tunnemme, joka on jo meidän, on AINA ollut. 

Rakentajat ja Kadunlakaisijat, Puskutraktorien Alta Pakoon Juoksijat, Herjoja Kuuntelevat Koulutytöt ja Kotiäidit! Meidän on rakennettava Rakennus joka on meidän! Ei siihen tarvita betonia tai rautaa, ei nostokurkia eikä rakennustelineitä. Meidän kätemme riittävät, mikä vielä tärkeämpää, meidän Tahtomme on oleva riittävä!

Ainoa ulospääsy umpikujasta on tehdä umpikujasta Koti.

Älkää hakatko päätänne seinään. Täyttäkää seinä ajatuksillanne.

perjantai 5. heinäkuuta 2013

Crap Shootin' Fools


MALKY MCPHERSONIN KIRJA — AUTOMAATTISET PALVELIJATTARET

Lauantai 3.1.1959


Malky pysähtyi vetämään henkeä. Hän tervehti resuisissa työhaalareissa tiskiin ja kitaralaukkuihinsa nojailevia miehiä ja sanoi Samuel Beechumille päivää. Beechum vinkkasi kohti yläkertaa. Malky tarttui bassoonsa ja ähkäisi. Hänen ylirasittuneet hauiksensa elivät omaa elämäänsä telttamaisen sadetakin alla, ne värähtelivät ja nykivät. Vaikka baarissa oli yhtä kylmä kuin ulkona ja portaikossa oli vielä kylmempää ja ylätasanteella lämpötila pysytteli edelleen alle fahreinheiteissa mitattavan arvosteluasteikon, valuivat Malkyn kainalot hikeä. Nivuset olivat märkiä ja otsa kihelmöi. Pystybasson kannattelu olkapäillä, selässä, käsivarsilla ja välillä varpaillakin oli vienyt rotevasta muusikonalusta puhdin. Portaat olivat viimeinen niitti. Malky lysähti lopenuupuneena biljardisalin ovenpieleen. Ei voinut olla varma vastattiinko hänen lausumaansa heippaheippaan. Kun veri jyskyttää korvissa ja hengitys pihisee kurkussa ja siinä samassa nenä alkaa rohisten valua, niin mahtuuko sellaiseen tapahtumien vyöryyn enää muita, ulkopuolisia ääniä. Malky pyyhki silmälasejaan, erotti rumpujen takana istuvan Edward Wilsonin ja ikkunalla roikkuvan Joeyn. Biljardisalin keskellä olevalla jakkaralla istui Theodore Villa, hänen silmänsä leimahtelivat verenkarvaisina. — Sinun on Wilson turha odottaa mitään parempaa! Coney sätti vanhempaa meistä. — Minä sen keikan olen meille järjestänyt, ja sinä otat vastaan mitä annetaan. Olisit tyytyväinen kun saat edes tilaisuuden!

Malky hengitti raskaasti. Hän piti suunsa kiinni paitsi silloin kuin hengitti. Hän hengitti koko ajan eikä edes yrittänyt keskeyttää.
Ikkunalaudalla keinahteleva Joey näytti kieltä.
Wilson kumartui, ja löysi bassorummun sisältä ginipullon. — Paikka on huonosti valittu..., hän sanoi Coneylle.
Tämä väänteli naamansa, repi tukkaansa ja katsoi kieroon. — Ollaan tyytyväisiä kun kelvataan edes niiden paskaräteiksi, pönttö! hän sytytti tupakan. — Bonsoir, McPherson. On tässä odoteltukin!
Malky oli pyytämässä anteeksi. Oli jo sanomassa sanan, ja sen selityksen, mutta ei ehtinyt.
 — Aivan vitun sama minne tässä mennään kun asenne on mikä on! Coney mesosi, ja hän mesosi toivottavasti Wilsonille, koska Malkyn asenne oli kohdallaan.
Tämän todistaakseen Malky veti hupun basson päältä ja alkoi pyyhkiä kosteutta sen vaahterapuiselta pinnalta. Hän pysyi hiljaa, niin oli parasta kun aikuiset kinasivat.
 — Sinun motivaatiosi tiedetään, Theo, eikä sillä ole mitään tekemistä musiikin kanssa, Wilson mutisi niin äärettömän hiljaa että Malkyn oli keskeytettävä pyyhkiminen.
Edward Wilsonin äänestä ei tahtonut saada mitään selvää koskaan.
Theodore Villan terävää karjahtelua ei pakoon päässyt millään: — Siinä meillä on paraskin puhuja! hän nousi jalkeille, kiersi hermostuneen kierroksen jakkaran ympäri, istui taas alas ja sohi tupakkaa pitelevällä sormellaan Wilsonia ja Joeya kohti. — Se on niin monta kertaa nähty että oli paikka mikä tahansa niin nekrun mielestä on paljon nastempaa vehdata jukeboksien kimpussa kuin heittää almuja soittajille! Me emme ole mitään, me olemme taustamusiikkia, me olemme pelkkä metelöivä koriste. Ainoastaan kone merkitsee jotain, jukeboksi joka loihtii musiikkia päin naamaa, sisäkumin kokoisen typertyneen turvan tuijottaessa laitetta silmät päässä spiraalia pyörien, tyhmänä ja edelleen tyhmentyvänä.
 — Pinko puhuu..., Wilson kuiskasi ginisesti.
 — Muuttaisitte tyyliä, Joey sanoi. — Jatsia ei kuuntele kuin homot.
Malkyn mielestä se oli karrikointia. Mutta siitä tyylistä hän olisi halunnut keskustella. Hänellä oli kotonaan vino pino oivallisia näytteitä kalifornialaisilta levymerkeiltä.
Coney yritti läimäistä Joeya. — Siinä meillä on toinen pässi! Poika joka haluaa Lymoniksi Lymonin paikalle. Ajatelkaa nyt, Coney jatkoi jakkaran ympärillä pyörimistä, ja osoitti sanansa tällä kertaa ilmeisesti myös Malkylle. — Eihän kukaan koskaan katso niitä lavalla keinuvia neekeripoppareita. Ei niistä jää teille mitään mieleen. Ne pysyvät asennossa, niille on tanssinopettaja nuijalla opettanut miten kättä liikutetaan samanaikaisesti kaverin kanssa. Niillä on näkymättömäksi tekevät univormut, niin että ne näyttävät kuin yhdestä kumipuusta veistetyiltä eikä valkoinen rouva innostu liikaa. Saketteihin puetut pingviinit huojuvat synkronoidusti ylikirkkaan spotin keskellä ja välillä kuuluu jotain ääntäkin, milloin korkeammalta, milloin matalammalta, ja kohta kaikilla on vitun tylsää. Asiakkaat pienivät kalusteet tehdäkseen illasta oman käden kautta ikimuistoisen. Laulajapojat juovat baarin tyhjäksi. Kapakanomistaja ahdistuu. Poliisille ja palotarkastajallekin pitäisi maksaa provikkaa. Jos bändi on vähänkin nimekkäämpi, niin ne ovat kamassa ja kännissä, osa on alaikäisiä ja kaikki roikkuvat huoran perseessä. Koko ajan saa olla varpaillaan. Voi Pyhä Jumalan Äiti mikä riesa rauhalliselle elinkeinonharjoittajalle. Kysykää vaikka Beechumilta!
Malky läpsäytti basson vartaloa ja sai sen pyörimään akselinsa ympäri. — Jos soitettaisiin joku helppo rokkikipale...
Wilson iski peltiin kipakasti. — Istu alas, Juniori.
Vastahakoisesti Malky laski basson seinää vasten ja jäi seisomaan. Hän ei pitänyt diminutiivista eikä komentelusta.
 — Jukeboksi vie yhden lihavan nekrupasunistin verran tilaa baarin nurkassa, Coney sauhusi ja kuvaili käsillään mittasuhteita. — Mutta jos koneeseen tulee vika niin eipä hätää, öin ja päivin minä riennän uusimaan virtapiirit ja rikkipotkitut etupleksit ja pilalle tumpatut valintakoskettimet ja ronkkimaan juoksuputkesta peltirahakkeita. Vitun sama onko kello mitä vittua. Ja taas levyt pyörivät ja koneisto raksuttaa, rahaa tulee vähän kerrallaan mutta tasaisen tappavasti. Liikkeenharjoittaja saa valittaa mistä tahansa ja sitä kuunnellaan kuin viidensentin jumalaa. Ensin uusitaan levyt, sitten vaihdellaan vähän koneen sijaintia, tuodaan pöytäkoneita koekäyttöön ja lopulta vaihdetaan koko peli uuteen jollei ruikutus lopu. Yrittäkääpä samaa sen ruikkutautisen läskipasunistin kohdalla. Ei mitään henkilökohtaista, Malachi, ylipaino ei ole tässä nyt pääasia, ainoastaan faktoja oikeaan profiiliin sovittava järjettömänkokoinen nyanssi. Sen pöydän alle sammuneen muusikon persuuksissa ei ole kuin paskainen paikka, ei kotiosoitetta missään, ei mitään sellaista yhteystietoa johon soittamalla joku tulisi ja korjaisi sen oksennukseensa tukehtuvan rentun pois. Entäpä kone! Se välkkyy ja vilkkuu sateenkaaren väreissä, muoviputkissa ketjut vetelevät lamppuja ja kaiutinta peittävät muovilistat keinuvat leppeästi kuin tuulettimen ritilät. Ne ovat pieniä juttuja, lapsellisiakin, mutta niissä on hohtoa. Jos halajaa kromia ja stereokaiuttimia, de-luxea ja hi-fiä, niin täältä pesee. Automaatilla on puhtaammin soiva sielu kuin yhdelläkään heroiinikoukussa kramppaavalla muusikolla. Kone on täydellinen. Sen sisusta on niin puhdas ja virheetön, että sen ruumiintoiminnotkin voidaan näyttää maksavalle yleisölle. Be bop -pasunistin törkyisiä sisuskaluja ei kestä katsoa kukaan. Ja jos taide merkitsee mustaa sielua, itsensä alentamista ja katuojissa rämpimistä, on taiteen aika kuolla. Kiitos ja hyvästi. Joeyn tapaiselle nappulalle on jäänyt tehtäväksi huokailla miten hienosti arjalainen palikkarakennelma loksahtelee paikoilleen, miten upeasti napin painalluksella kaoottiselta tuntuva kokonaisuus lähtee suorittamaan täysin loogista tehtävää, kas noin hohtavanpunainen muovipihti koukkaa levyn lautaselle, ja vips, asettuu kobransilmäinen äänivarsi oikeaan kohtaan uralle, ja noin alkaa laulu soida, ja miten ihmeessä sellainen raudasta, kuparijohdosta, lasista ja muovista tehty laatikko tietää minkä levyn Joey-poika valitsi!
Joey haistatti. Wilson katseli ilmeettömin, vaaleanruskein silmin rumpujaan ja vältti katsomasta Malkya, joka ei tiennyt mitä tehdä. Ollako vai soitella, pitikö siis vain olla ja kulua, pitikö osallistua keskusteluun vai vaieta, pitikö olla melipide. — Jukeboksien kautta ihmiset tutustuvat uusiin hitteihin, Malky sanoi, — joihin heidät tutustuttaa alan ammattilainen...
Joey haistatti ja Coney nauroi kuin kalalokki. — McPherson, älä ole lapsellinen! Kone on pääasia, se on kaikki! Coney huusi falsetossa. — Ja valot ne vilkkuvat vain kun kone kelaa vuorokaudesta toiseen! Kone tekee työnsä koskaan väsymättä, koskaan valittamatta, koskaan sammumatta. Pikkupimpsat vilkuttavat valojen tahdissa karvatonta pyllyään, ja nyt lähtee Joey tanssiin, nyt kovenee meno pallirintamalla, nyt mennään täysillä eteen! Eikä nikkelikavaljeerin tarvitse pelätä keikkaako kone illan päätteeksi hutsun hotellihuoneeseensa.
 — Häiskä... Joey veti talvipompan kaulukset korvilleen. — Sun jutut alkaa heittää taas yli.
Malky katsoi vanhemman polven rumpalia. — Ainahan niitä jukebokseja on ollut, vai mitä? Silloinkin kun on ollut yhtyeitä? Ja ne ovat sulassa sovussa toimineet keskenään...?
Wilsonilla ei ollut ainakaan aikaa vastata.
 — Herää McPherson, Coney kirskui. — Aina niitä on ollut, olihan niitä, mutta se on sama juttu kuin musallakin – ei ollut kuuntelijoita, ei ollut käyttäjiä, asiakkaat piti väkisin keksiä! Vaikka soittimista tehtiin niin kotoisia että päällä makaisi, vaikka niistä tehtiin uunilta, radiolta, tai alusvaatelipastolta näyttäviä olohuonekaluja, niin ne olivat yhtä arvostettuja kuin Beechumin tiskiltä kouluun kiskotut chicanopimut. Joka firma kokeili vähän sitä sun tätä eikä oikein mitään kunnolla, mutta siinä oli kauhea työ kun kapakka-automaatista pestiin porvarin kosketuksen kestävää tyylikalustetta. Flyygelin kilpailijaa! Wurlitzer haaskasi pari vuosibudjettia mainoskampanjoihin, joissa jukeboksi juntattiin keskelle keskivertoperheen joulunpyhiä, kesälomia ja lasketteluviikonloppuja. Koreat pellekoneet kimalsivat pannukakkuravintoloissa ja kermaleivoskahviloissa isän, mummon ja imeväisen ulottuvilla ja aivan helvetin turhaan... Coneyn silmät loistivat kuumeisesti, savuketta pitelevä käsi haroi vihaisesti ilmaa, oranssinpunaiet kiharat heilahtelivat ja Coneyn pään päällä leijaava savu muistutti tornadoa. — Chicagossa Seeburg oli aivan pinteessä. Vaikka ne tekivät koneista miten vitun tyhmännäköisiä pienoispilvenpiirtäjiä tai kopsasivat etupleksiinsä suorilla Searsin oviaukon, niin Tribune löi niitä säälittä sanan säilällä. Koksifonisti, hutsu ja jukeboksi, siinä koko kaupungin maineen pilaava trio. Tribune ei antanut palstamillimetriäkään periksi vaikka Noel Seeburg olisi lähettänyt koko toimituksen porolla Alaskaan. Imagonkohennusta vaikeutti vielä Muusikoidenliitto. Petrillo palkkasi kaikki retoriikan jättiläiset kertomaan miten purkkimusiikki teki rehellisistä muusikoista työttömiä vaikka se teki työttömiä ainoastaan elokuvateattereissa mykkäleffoja säestäneistä pilipaliviulisteista! Coney istahti vaihteeksi alas. — Ja ne pirulauta joutikin mennä!
 — Petrillo levitti purkkipropagandaansa maksetuilla radiotiedotteilla, eikö se jo ollut aika metkaa, mitä? Wilson iski rumpukapulaa reiteensä. Useasti. Sen täytyi sattua.
Malky oli siihen asti pitänyt Edward Wilsonia rasvatyynen öljyläikän ja sisäänpäinkääntyneen kotilon sekoituksena. Mutta tällä oli sittenkin tunteet ja mielipiteitä. Ne näyttivät keskittyneen liitonasioihin. Aihetta oli syytä varoa käsittelemästä.
Joey piilotteli pomppansa sisässä ja opetteli Music Boxin soittolistaa. Hänen jalkojensa välissä oli tuorein Cash Box.
Coney oli niin kuin Wilsonin välikommenttia ei olisi kuulunutkaan. Vaikka se kerrankin oli kuulunut. — Sillä välin kun hoitokotiin valmis kuusikymmentävuotias ruotsalainen koneinsinööri oli muuttanut häkkiinsä ja heittänyt lakanan silmilleen, niin edes jossain päin maailmaa tajuttiin ettei jukeboksia porvarikodeissa kaivattu. Parasta oli sivuuttaa koko vanha polvi niin Petrillon liittokin pysyi hiljaa. Koska se on yhtä sokea kuin kaikki muutkin...
Biljardisaliin laskeutui hetkisen hiljaisuus. Wilsonin ginipullo hölskyi. Coneyn savukeaski ratisi. Joey imi ilmaa hampaidensa välistä.
Malky ryhtyi tekemään mielessään luonnosta. Hän piirsi mielessään. Se oli hänen tapansa sopeutua. Mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä kun ei tästä sessiosta tuntunut orkesteriharjoituksia syntyvän millään. Hän oli sentään kantanut soittimen viiden korttelin läpi yksin ja mitä tapahtui – ei mitään. Helpompi olisi ollut ottaa mukaan lehtiö ja kynä ja piirtää kaikki muistiin. Paitsi että Beechumin biljardisalissa käytävän seminaarin visuaalinen esitys ei menisi koulussa edes provokaatiosta.
 — Tämä lista on oikein malliesimerkki siitä mitä ne maailmalla tajusi... Joey ravisteli päätään kuin suihkun saaneena. — Teinimusaa, Coney, te täytätte koneita teinejä varten...
Edward Wilson kääri Bull Durhamia sätkäpaperin sisään. Hän näytti vanhalta. Malky laski Wilsonin juonteita ja ryppyjä ja arvioi mikä harmaanruskeiden hiusten väri sävy perimmältään oli. Hän häkeltyi kun heidän katseensa kohtasivat. Malky ryhtyi tutkimaan Epin viritystappeja. Niiden jengat eivät tuntuneet pitävän. Saattoi johtua kosteudesta. Olikohan takuupaperi vielä voimassa.
Takapihalla aurinko paistoi ja sadepisarat notkahtelivat katolta tiilimuuriin ja takaisin. Oli oikein mukava olla jos osasi.
Coneyn intensiivinen, takakireä ranskalaisaksentti hakkasi monologia väkisin häränsilmään. — Kun Rock-Ola karisti Illinoisin lumet takapaksistaan ja siirsi tehtaansa Kaliforniaan, niin silloin niillä Seeburgia pelkäävillä nynnyillä kävi elämänsä mäihä. Eikä pelkästään sään suhteen. Jäätelöbaariin notkahtanut Rock-Olan teknokraatti näki ympärillään pelkkää nuorisoa, hän näki miten spermaansa tukehtuva penikkalauma kuseskeli Pepsi-reviirejään lompsa pullollaan. Moottoripyörät, hot rodit ja isältä lainatut Sedanit kiehnäsivät puolialastomien kuusitoistavuotiaiden typsyjen perseessä kuin purkkapallo. Kundit olivat valmiita laittamaan likoon kaikkensa päästäkseen kopeloimaan tissiä ja siinä välissä kelpasi vähempikin. Joukkoina liikkuvaa ja helvetin valkohipiäistä nuorisoa kiinnosti runkkaamisen tasolle yltävä koneiden näpelöinti enemmän kuin mikään muu. Siitä päivästä alkaen ihannekuluttajaksi kuviteltu esikaupunkilaisperhe sai kuihtua kotiinsa. Ei kotona tarvinnut painella nappuloita ja esittää toiveita. Kotona maattiin sohvalla ja komennettiin rouvaa vaihtamaan levyä. Rock-Olan toimistorotta kipitti työpaikallen vaniljat naamassa ja täynnä intoa. Kakarat ovat tulevaisuutta! Jukeboksin tuli näyttää samanlaiselta kuin autotallissa omin käsin hoonattu ja juotettu, pillunkireäksi viritetty paljas ja kiiltävä, konepeltinsä riisunut, ruumiintoimintonsa esittelevä, täydellinen kone. Ja samaan aikaan, kuten tavallista, Seeburgin tonttumaassa nukuttiin. Pitkinä talvi-iltoina luettiin Buck Rogersia ja kaivettiin napanöyhtää. Ei pettereillä ollut muita ystäviä pilttuussaan kuin mekaaniset lelunsa. Seeburg lankesi sädepistooleihin. Ufoa muistuttavan jukeboksin rakentaminen osoitti insinöörin olevan kotoisin leikkikehästä. Mutta vaippaikäiset eivät soita levyjä.
Coney pyyhkäisi suupieliltään vaahtokikkareita.
Joey heilutti listää ulkoa puhaltavassa tuuleessa. — Sä olet väärässä, Coney! Näissä levyissä haisee vaippa. Ja  KD 200:n siivet on ainakin pöllitty auton perseestä eikä mistään raketista...
 — Laita se vitun ikkunaluukku alas äläkä niskuroi tauotta! Coney rääkäisi käheästi. — Tai älä sittenkään, älä tee sitä missään nimessä. Sellainen olisi epäilemättä aivan liian järkevää. Ja sinä olet hakoteillä muutenkin. Seeburgin ja General Motorsin siivet ovat samaa pahnanpohjimmaista rakettiroskaa. Sveduinsinöörit koristelevat automaattinsa krääsällä, joka osoittaa heidän uskovan kulli suorana kolmatta maailmansotaa ja marsilaisia odottavaan amerikkalaiseen hegemoniaan.
Joey nauroi.
Wilson nyppi tupakanmurusia kielenpäästään, huuhteli suutaan pahalta haisevalla ginillä ja työnsi rumpukapuloita kylkiluihinsa. Hän oli melkein sanomassa jotain mutta ei ehtinyt.
Coney ehti ensin: — Seeburg on osa Yhdysvaltain hallituksen taiten manipuloimaa suurisuuntaista offensiivia, jotta kuu-ukoista fasinoitunut kansakunta pumppaisi riemumielin lisää rahaa kommunistien lyömiseksi taivaalta!
 — Ei helkkarissa..., Malky nielaisi. Tämän kun kertoo koulussa niin ne tippuvat penkiltä. Hän huomasi Wilsonin tarkkailevan häntä ja hymyili epävarmasti.
Wilson nosti pullon kuvitteelliseen skoolaukseen. — Muista sitten ettei asentajaa saa ruokkia, Juniori...
Sanat hukkuivat pulputukseen. 
Alkava ilta oli kuihtumassa käsiin. Joey kolisutteli ikkunanpokia tylsistyneenä. Malky pyysi nähdä soittolistaa, ja saikin sen, kahtia taiteltuna kuin salasanoman. Hän laittoi lasit päähänsä. Nimet ja kappaleet olivat täysin tuntemattomia. Kai se oli tavallaan listan ideakin.
Wilson alkoi piristyä. Hän kävi nostalgiseksi. Armeijassa oli harjoiteltu Rockola-nimisillä automaattiaseilla. Seeburgilta tuli kranaatteja.
Joeylta tuli lunta tupaan. — Jos mä oikein muistan niin sähän et ole Fort Sheridania kauempana käynyt?  
Wilson hypisteli umpimielisenä pulloaan. Coney todisti rumpalin muistot oikeiksi. Kaikki peliautomaatteja valmistavat tehtaat olivat pakertaneet konekivääreitä ja ammuksia jokaiseen taloudellisesti kannattavaan sotaan mitä ulkomaille oli viimeisen sadan vuoden aikana viety. Erilaiset tuotantolinjat tasasivat suhdannevaihteluita.
Wilson löi korkin kiinni. — En minä missään sotimassa ollut...
Malky siveli Epiphonen virheetöntä pintaa huolissaan. Tyhjänpanttina seinää vasten nojaava basso halusi soida. Sitpä paisti dinerissa odotti tiskivuori. Se odottaisi siellä vaikka aamuun ja sitten se olisikin jo niin kuiva kasa että tarvittaisiin taltta.
Wilson kumartui eteenpäin ja päästi leijan. — Olisiko Juniorilla antaa paperia...? hän siivosi virvelirummulle kerääntyneet tupakanpurut kämmenelleen. — Kaistale riittää.
Ikkunalauta kolisi vimmoissaan. — Ja sitähän ei kyllä sitten revitä, se on varma!
Malky väisti Joeyn näppejä kuin rasvattu pyöriäinen. Hän suoritti suppean tilannearvion, jonka tuloksena soittolistasta lähti kulmaus Wilsonille. Joey sieppasi listan takaisin. Asuinkumppanit kirosivat kilpaa. Paperinpalaan olisi voinut kääriä korkeintaan purukumin.
Malky alkoi olla pettynyt. Automaatit eivät totta tosiaan koskaan tapelleet keskenään, jos Coneyn ajatuksia sovelsi biljardisalissa aistittavan tunnelman pohjalta. Sama juttu niillä oikeillakin aseilla. Eiväthän ne ketään tapa vaan käyttäjät. Siis tästä johdettuna: musiikinkuluttaja oli syypää jos muusikko kuoli. Coney heitti jämätumpin Wilsonille, tämä kiitti ja puhalsi savupilven päin kasvattipoikaansa.
Kukaan ei empatiaa tuntenut jos levyautomaatti vei muusikolta työpaikan. McPhersonin keittiöväestäkin oli osa joutunut lähtemään kun perunankuorimakoneet ja vaivausastiat olivat tulleet. Mutta eivät hekään olleet jääneet kotiin itkemään. He itkivät omissa kioskeissaan omia sipuleita pilkkoessa ja mamma auttoi rinnalla. Niin isä sanoi. — Minäkin olisin työtön, jos kone pesisi meidän keittiön tiskit, Malky aloitti arasti, — mutta minä olisin silloin mieluusti työtön...
Joey kurlutti edestakaisin vellovaa limaputousta nielusta ikenien valliin ja hampaiden takaa takaisin kurkkuun ja räkäisi. — Voihan paska mikä mäntti, hän sanoi. Keltamusta klimppi jäi roikkumaan paloportaiden kaiteeseen venyvänä, katkeamattomana nauhana. Jos alkaisi pakastaa niin se jäätyisi ohueksi tikuksi. Sitten sen voisi myydä syömäpuikkona.
Malkya iljetti. — Tarkoitan että minun pitäisi olla kohta tiskaamassa, hän kakisteli, — joten eiköhän...
 — Ei voi olla totta! Joey peitti kasvonsa ja katsoi sormiensa välistä mielipuolta. — Nythän sulla on loistava tekosyy pysyä kaukana teidän köökistä! 
 — Jostain minunkin on rahaa tehtävä...
 — Sulla on iskä ja äiskä sitä varten. 
Malky vaikeni. Oli turha tarjota sisäpiiritietoa yrittäjäperheen arjesta. Prairie Avenuen rapistuneissa ökytaloissa asuvien McPhersonien taloudellinen tilanne, ja sen mukana seurannut joutilaisuuteen perustuva onni oli Joeylle päivänselvä juttu.
Coney lainasi Wilsonilta giniä ja huuhtoi kurkkunsa. — McPhersonin tiskikonefantasiassa on perää, kuulkaa. Mitä kneellisemmaksi musa menee sitä onnellisempi on nappulan näprääjä. Kai te olette nähneet miten kaksitoistavuotiaat rasvakullit vääntävät onnessaan boksien valintalevyä kun sillä tavalla omin käsin, sormenpäätä kevyesti pyöräyttämällä, jukeboksin ällistyttävä mekaniikka hakee niille täsmälleen oikeat kappaleet? Coneyn katse kiersi miehesät mieheen ja vastaanotti pelkkää tyhjyyttä. — Ette ole vai? Te ette seuraa aikaanne! Pelkästään liittämällä puhelimen valintakiekon pöytäkoneisiin ansaitsi Rock-Ola Dial-a-Tunellaan muutaman satamiljoonaa. Mikä keksintö, voi pyhä yksinkertaisuus! Mutta sittenkin vain melkein yhtä hyvä kuin AMI:n Automaattiset Palvelijattaret.
 — Mitkä?
Wilson katsoi Malkya moittivasti. Ei olisi kannattanut tarttua syöttiin.
 — Puhelintytöt, vittu sentään! Coney pnkaisi jaloilleen ja lähti jallittamaan jakkaraa. — Automatic Hostess oli jukeboksi ilman koneistoa. AMI toi baareihin pelkät kaiuttimet ja mikrofonilaatikon, jonka se yhdisti puhelinkaapeliin. Asiakas sai soittaa puhelinkeskuksessa odottavalle seksikäsääniselle mimmille, lirkutella sen kanssa miten kauan tahtoi ja lopuksi toivoa, jos vielä muisti, mitä tahansa hittiä mikä ikinä mieleen juolahti. Valikoima oli tavallisiin jukebokseihin verrattuna tuhatkertainen. Sitten tytöt yhdistivät puhelinlinjaa pitkin levyn kaiuttimiin, ja sieltä se tuli, ehkä äänenlaadultaan vähän heikompana kuin normaalikoneista, riippui tietysti linjasta. Vielä pidemmälle AMI vei kuningatarideansa tarjoamalla mahdollisuuden valita kappale soitettavaksi ihan jossain muussa paikassa missä itse sattui olemaan. Sovitaan että meillä on joku ikävystynyt kauppamatkustaja, joka on päätynyt reitillään Chicagoon. Edellisenä iltana se oli St. Louisissa ihastunut hotellin yökerhossa söpösti pyllistelevään savukemyyjään, eikä muisto neidon päärynäperästä jätä kenkävahakauppiasta rauhaan. ”Mutta hyvänen aika sentään!”, ukko havahtuu istuessaan hotellinsa parturissa. Hiustenkuivaajan vieressähän on samanlainen AMI kuin yökerhossakin! Nyt ei muuta kuin kolikoita vaihtamaan. Mies päättää yllättää kaukorakkautensa pyytämällä puhelinkeskusta soittamaan tupakkatussun mielibiisin tämän työpaikan kaiuttimista. ”Mutta ei vielä, hyvä Palvelijatar, älkäätten vielä sitä rimpauttako, vaan illalla vasta, kun hunajaiseni on työssään.” Ja niin se soitettiin vasta tunteja myöhemmin, ei mitään ongelmaa. St. Louis ei enää ollutkaan niin kaukana Chicagosta. Yhteys oli saavutettu! Puhelinkeskus vielä kuulutti kappaleen, ettei vastaanottajalle jäänyt epäselväksi kenelle laulu oli omistettu ja kuka viulut maksoi. Miten vitun hieno keksintö se olikaan...

Ja sitten sota sekoitti kaikkien pasmat, kuten odottaa saattaa. AMI:n tuotantolinjat muutettiin ammussorvaamoiksi, palvelijattaret värvättiin puhelinvälittäjiksi, konekirjoittajiksi ja sähköttäjiksi.  
Sota teki totta puhuen mahdottomaksi senkin että jukeboksit olisivat paljastaneet sisuksensa jo ennen teinihuumaa. Pula-aika ei sallinut paljasta pintaa. Moottorit kasattiin vanhoista pannuista ja kuka sellaisia ruttuja olisi halunnut katsella.
 — Levytkin olivat niin juostenkustuja ettei niitä olisi soittanut sikakaan, Coney tarkensi.
Kun japanilaiset miehittivät Singaporen, ei alkuperäisen sellakan ainesosana käytettyä kuoriaisenkakkaa saanut sen jälkeen muualta kuin Intiasta, ja britit pihtasivat sitä kuin potenssilääkettä. Sellakka katosi Amerikanmaasta ja koko musateollisuus meni tilttiin.
 — Ja Muusikoidenliitto laittoi äänilevyalan työsulkuun! Vai mitä Ed? Coney härnäsi. — Eikö se niin ollut että liitto teki jotain taas väärin?
 — Päästettäisiinkö Juniori jo tiskaamaan? Wilson murahti.
Coney nauroi, ja nauroi nimenomaan rumpalille. — Sota oli saamarin kätevä ajoitus pikkulakkoilulle, kun ajattelee ettei levytehtailla ollut materiaalipulasta johtuen edes rahkeita lätyntekoon. Liitto sai onnistuneen boikotin avulla kaipaamaansa julkisuutta, ja Caesar Petrillo keräsi pisteitä kuin leppäkerttu.
 — Soittajien asemaa se lakko ei parantanut nuotin vertaa...
Coney vähät välitti. — Älä sinä siitä liitosta aina jaksa, vanha mies!

Lakon ja säännöstelyn ansiosta kuluneista levyistä ja lopulta levyttömyydestä kärsivät jukeboksifirmat ylläpitivät tyhjiä koneita. Rooseveltin määräyksestä sai tuottaa tusinan uusia kiekkoja kuussa mutta niiden hankinta piti olla perusteltua. Joten ne olivat pelkkää George Gershwiniä tai ’White Christmasia’. Ja kuka sellaista kesällä koneisiin kaipaa. Joskus joku saattoi haluta tanssahdellakin. Yksi mahdollisuus oli täyttää automaatit omilla levyillä. Ne eivät olleet laadultaan yhtään sen huonompia kuin virallisetkaan julkaisut, mutta ne olivat halvempia.
 — Ja niillä sentään soi kunnon hillbillysonta, Coney hihkui kuin karjapaimen mulli niskassa.
 — Ja ne rikkoivat tekijänoikeuksia, Wilson mumisi miten kuten kuuluvasti.
Wilson oli todellakin jumittunut yhteen ja samaan jupinaan.
Ei hänen oikeastaan olisi kannattanut valittaa – ainakaan tekijänoikeuksista. Gershwin ja pari muuta Tin Pan Alleyn nuotinikkaria saivat kasvattaa rahapottiaan ASCAP:ssa vuosikymmenet ennen samaan seuraan hyväksyttiin ensimmäinen värillinen. Duke Ellingtonin orkestraatiomusisoinnin ja chicagolaisen bluessoinnuttelijan statusero oli kuitenkin Atlanttia leveämpi, joten Edward Wilsonin oli edelleenkin turha postittaa hakemusta – tähänkään liittoon.
Jos Decca tai Columbia tai RCA epäilivätkin jukeboksiyrittäjien höyläävän itsepainettuja levyjä, niin siinähän epäilivät. Kotietsintäluvan saaminen jukebokseihin oli mahdotonta. Laitteiden avaaminen oli vaikeampaa ja vaarallisempaa kuin yksityiskoteihin murtautuminen.
 — Se olisi ollut vähän sama jos levypomo tai poliisi olisi halunnut kaivella itskun muijan tuhkaluukkua, Coney korisi lokkina.
Malky oli pyörällä päästään.
Joey sylkäisi paloportaiden alla ilmoja pitelevää pulua. — Olisivat hieroneet jollekin persaukiselle asentajalle vähän taatelia väliin, niin eiköhän homma olisi sillä hoitunut...
Coney värisi vilusta. — Seeburgin uusi Freborgin koneisto on varsin nokkela ratkaisu, jos sitä tarkemmin ajattelee..., hän mulkaisi Malkya. — Se teidän KooDee, tiedäthän?
Malky tiesi. Kun Seeburg oli viimeinkin saanut rakennettua kunnon levysoittimen, niin ne olivatkin tehneet sen tyylillä. Kun muut tarvitsivat kolme moottoria yhden levarin käynnistämiseen niin Seeburg porskutti yhdellä. Kaikenlisäksi levysoitin oli upeasti näkyvillä, niin se oli, ja se liikkui. Miten kauniisti koko kottero liikkuikaan kiskoilla.
 — Ja kun Freborg liikuttaa soitinta eikä levyhyllyä, Coney selvitti, — niin siinä on myös sen juju, jota ei tule ajatelleeksi jollei paremmin tiedä. Äänilevy jää näkymättömiin. Mikä tärkeämpää: singlen hyppysiinsä poimiva äänivarren ja levylautasen kauhamainen yhdistelmä peittää keskiön. Tiedättekö te mitä se tarkoittaa, hein?
 — Mitä se tarkoittaa...? Malky kysyi.
 — Mieti sitä, McPherson! Coney nauroi. — Mieti sitä...
Wilsonin unelias ääni virtasi huoneen poikki: — Vilkas mielikuvitus on löyhäpäisten viikate...
Se tavoitti halukkaiden korvat ilman pienintäkään painostusta.
 — Miten niin, Ed? Yhteiskunnan ja kaupan sisäisen korruption havainnointi vaatii ainoastaan rajoja ylittävää, kahleista vapaata aivoleikkiä.
 — Sä alat sekoilla sanoissasi, fransu! Joey veti päänsä neljän seinän sisään. — Sä et osaa kieltä ja silti sä paasaat kuin puoliverinen!
Coney napautti natsan Joeyn posken ohi.
Joey kumartui Coneya kohti: — Tiedätkö sä, metsuri, montako osoitetta tähän hajuhaittaan on kirjoitettu? hän vispasi soittolistaa asentajan nenän alla. — Neljäkymmentäkaksi, jumalauta, mä laskin. Mun pitää kiertää neljäkymmentäkaksi konetta, ja mitä mä siitä hyvästä saan? Ei ihminen elä pelkästään leivästä, tiedätkö sä sitä?
Coney huitaisi paperin kauemmaksi. — Ei niitä tarvitse samana päivänä kaikkia käydä läpi.
 — Joo, kiitos paljon. Ei olisi tullut mieleenkään, Joey sylkäisi viimeisen kerran ja lähti.


PITÄÄKÖ PIIRTÄÄ

Wilson litisti panttikuittiin käärityn sätkän kenkänsä alle. Hän veti jakkaran lähemmäksi rumpuja, tyhjensi taskumatin, iski lattiatomiin ja virveliin, siirsi jakkaraa vähän sivummalle ja jonkin verran eteen, heilutteli nilkkojaan ja taputti keppejä kylkiinsä ja oli kolisevan äkseerauksen jälkeen asettunut patteriston taakse asemiin.
Malky puhalsi tunnustelevasti sormenpäihinsä. Niihin oli ankara kotiharjoittelu jättänyt jälkensä.
Coney sovitteli tummaksi hapettuneen saksofonin kulunutta suukappaletta hampaidensa väliin ja teki koepuhalluksen.
Wilson seurasi Coneyn liikkeitä kuin eläintarhanhoitaja uutta lelua vaanivaa jääkarhua. — Anna mennä vaan. Putki mikä putki.
 — Minä vihaan tätä, Coney sanoi kuorettunein huulin.
 — Suutele sitä niin kuin se olisi Seeburgin insinööri tai joku muu paras kaverisi.
Wilson löi alkutahdit. Tupakansavun sekaan pölähti hienojakoista tomua. Coney tuuttasi ontuvan intron biljardisalin talvipäivään. Malky lähti seuraamaan Wilsonin levottoman tuntuista rytmitystä. Sormiin sattui. Malkya melkein itketti kun hän muisti miten äidillä oli tapana lisätä tiskiveteen sitruunaa.

* * *

 — Kuulostaa siltä kuin yrittäisit kiivetä perse edellä puuhun, Coney solvasi piinattua basistia. — Ja näyttää muuten kanssa, hän lisäsi.
Totta oli että basisti oli pahasti mutkalla.
 — Harjoitus tekee mestarin, Malky fraseerasi vereslihaansa imeskellen. Se vasta sattuikin.
 — Ei meillä ole aikaa odottaa niin kauan, Juniori…, Ed Wilson sanoi vaisulla monotonialla, jonka sisäistämisessä uhkasi kulua Malkyn parhaat vuodet.

Vaan se nyt oli yksi lysti mitä bändin taustalla tumputti, kunhan pysyi edes silloin tällöin rytmissä. Manitobalaista jatsimiestä mukaellen: Bassoa tarvittiin bändeissä ainoastaan näön vuoksi ja rekvisiitaksi niille pösilöille, jotka tarvitsivat käsilleen jotain palikkapitoista tekemistä ennen kuin koitti todellinen tilaisuus päteä ja sai kantaa kamat autoon. Tällaisilla kommenteilla Coney tapasi kerätä paljon ystäviä.
Vaikka ei Malky mikään luokaton nyplääjä ollut. Hyvin hän pärjäsi seurassaan. Coney takelteli saksofoninsa parissa kuin Arkhimedes ammeessa, ja kapuloiden heiluttelija oli ennemminkin taloudellinen iskujen jakelija kuin viileitä synkooppeja päräyttelevä irrottelija – tai sitten Wilson oli pelkästään laiska.

Coney selasi kalenteriaan ja tökki mustekynää ikeniinsä. — Juniorilla olisi mahdollisuus näyttää kyntensä Tank Cabinissä…
Ed Wilson katseli jonnekin kaukaisuuteen. Todellisuudessa hänen katseensa törmäsi sisäpihan nokiseen tiilimuuriin.
Malky luetteli mielessään läpi South Siden soittokuppilat eikä löytänyt oikeaa osoitetta.
Coney tarjosi suuntimat. — Gary, Indiana.
Malkyn aataminomena hypähti.
U.S. Steelin terästehtaan ympärille kasvanut teollisuuskaupunki oli mustempi kuin patamusta South Side. Yhtye, jossa soittaisi kaksi valkoista ja yksi neekeri olisi jotain käsittämättömän provosoivaa niillä kulmilla.
 — Tosin kontrahti edellyttää pianistia..., Coney lisäsi. — Duarte...?
 — Te olisittekin pari, Wilson hieroi ohimoitaan ja ihaili tiilimuuria. — Lucas Hendersonilla ei ole ollut liikaa keikkoja…
Oli Coneyn vuoro selata South Side läpi. — Sweetie Henderson? Minä sanoin pianisti, Ed, oletko sinä kuuro?
 — No niin… Ed Wilson näytti saaneen tarpeekseen. — Toisaalta Lucas on yliherkkä valkoisille.
Coney kasoi Wilsonia niin kuin katsotaan lasta. — Vittu ole hiljaa. Niin olet sinäkin ja siinähän istut kuin tatti paskassa! Minä kysyn korvaako skittagubbe boogiepimputuksen, ja sinä kysyt kantaako vaarin kintut vielä. Käykö?
Malky kuunteli miesten kinaamista elimet tutisten. — Olenko minä bändissä...? hän kysyi äänihuulet väristen.
Wilson asetti hienot hikkorikapulansa bassorumpuun levolle.
 — Kysytkö sinä sitä Hendersonia? Coney tivasi.

Ed Wilson hyytyi alakerran nurkkapöytään miettimään.




SWEETIE HENDERSON RATKAISEE

Keskiviikko 7.1.1959

Theo Villa teki ylitöitä. Päivät valuivat hukkaan rikkinäisten jukeboksien parissa, öisin hän asensi Searsin tavarataloon kaiuttimia. Tänään hän oli torkkunut alusvaateosastolla topattujen rintaliivien, pitsihameiden ja sukkanauhojen verhoaman levottoman puolituntisen, kunnes kello kahdeksan summeri oli päästänyt työntekijät sisään. Coney karkasi ulos väistellen aamuvuoroon saapuvia naisia ja pikkutuhmia iskuyrityksiä.
Aamupäivä oli hyvässä sykkeessä kun hän ehti Samuelin tavernaan.
Kello kymmeneltä Joey tuli vahtimaan aamupalaansa. Pojan elämäntapojen säännöllisyys oli huolestuttavaa. Hän oli käynyt ruokkimassa Music Boxin koneet paikoissa, joissa varhaisaamu oli väkirikkainta aikaa, raaputtanut tilityksen ja kirjanpidon sekasikiön soittolistan taakse, ja merkannut muistiin paikat, joiden automaateissa oli jotain huomautettavaa. Hän asettui sanaakaan sanomatta Coneyn viereen odottamaan mitä hänelle tarjottaisiin.
Coney särpi aamupäiväoluttaan. — Mikä on päivän suosikki?
Joey kohautti olkapäitään. — Ei mikään, jos multa kysytään. Mun on nälkä...
Coney pistouvasi sämpylät ja kahvit. He kapusivat biljardisaliin. Coney veti bassorummusta esiin nahkapussin, johon oli kirjailtu: Music Box Co..
Joey kävi mielessään läpi soittolistaa ja suunnitteli taloudellisinta kävelyreittiä. — Saanko mä kysyä yhtä asiaa?
Coney työnsi kolikoita pöydän yli. — Anna tulla.
 — Teidän Select-o-Maticeissa ei ole kuin tavallisia singlejä. Mitä valinnanvaraa sellaisessa masiinassa silloin on?
Coney selitti kuten oppipojalle kuuluu selittää, ettei Music Box enää halunnut hankkia kymppituumaisia koneisiin. Mutta ei Joey vanhoja sellakoita ollut tarkoittanut. ”Valintamaatti”-nimi vihjasi lähinnä siihen suuntaan että kone kykeni valitsemaan neljä kappaletta sisältävistä EP-levyistä oikeat raidat. Mutta kun niitäkään ei valikoimassa enää ollut.
Ei kannattanut hankkia. EP-levyt olivat poissa muodista.
Joey sellainen meno kismitti. — Miksi ne rakentaa koneita, joissa on helkkaristi kaikkia hienoja nipsuttimia ja monenlaista hintasysteemiä ja valinnanvaraa enemmän kuin Samuelin käntyissä, jollei niitä kuitenkaan voi kukaan käyttää, häh? 
 — Fasiliteetteja on pakko olla, Coney briljeerasi, — muuten jäädään junasta.
Joey kyllästyi heti. — Hep! Anna olla...
Hän ei aikonut antaa Coneylle tilaisuutta purkautua. Vaikka tekikin mieli kysyä miksi soittimet mainostivat itseään stereoina vaikka kaikki levyt olivat monoäänityksiä. Tämäkin turhuus liittyi ilmeisesti siihen junaan.
Joey kosketti keppitelineen hahlojen väliin parkkeerattua Epiphonea. Malky tykkäsi riskeistä, miten se muuten olisi kalliin kanootin tunareitten saliin jättänyt. Toisaalta basso oli raskas. Toisaalta Malkyn isällä oli Studebaker. Toisaalta Malkylle olisi tehnyt hyvää kuntoilu.
Coney tyrkkäsi Joeyn hereille. — Mahdatko tietää mistä Ed keikkasi fonin?
Joeya ei vastaaminen kiinnostanut. Hän sipaisi vaistomaisesti sinertävää poskipäätään ja irvisti moniselitteisesti. Hän nosti basson piikkipäisen jalan varaan ja läimäisi soitinta kuten oli nähnyt Malkyn tekevän. Soitin pyörähti puolikierrosta ympäri ja Joey mukana, ensin mentiin täysi kierros, sitten heiluttiin ja vaaputtiin, sitten oltiin kaatumassa ja taas pyörittiin sinne tänne ja takaisin ja –
 — Juu-huuu-uh! Joey kuulosti junalta.
 — Lopeta! huusi Coney ja kulosti itseltään. Hän löi polvensa pöydänjalkaan. Punaiset kolikot levisivät pitkin lattiaa.
Joey saavutti tasapainonsa ja asetti instrumentin hyvin varovaisesti seinää vasten. — Ei paljon likinäköisempi voisi olla kuin jättää viidenhuntin viilukasa tänne lojumaan, hän sai sanottua.
 — Sana on lyhytnäköinen, Coney sivalsi. — Kyllä se täällä säilyy jollet sinä sitä riko.
Joeya huippasi. Häneltä oli mennä taju kun hän kumartui keräämään nikkeleitä. — Ethän säkään pystynyt pitämään huolta sun torvestasi!
Coney ei ennättänyt vastata. Wilson seisoi portaiden päässä ja mulkoili Joeya. — Mitä natiainen täällä maleksii?
Joey käänsi selkänsä. 
Miehet lähtivät alas. Lucas Henderson oli saapunut.

* * *

Samuel Beechum oli kumartunut shakkilaudan ääreen. Häntä vastapäätä istui silmänsä sarvisankaisilla laseilla peittänyt kuhmuinen vanhus. Wilson odotti kunnes Simshovitshin lopputehtävä oli analysoitu ja hyväksi havaittu, hän jaksoi odottaa niin kauan että nappulat ja lauta oli siivottu tiskin alle, odotti kunnes Henderson oli työntänyt lasinsa tiskin yli ja Samuel täyttänyt velvollisuutensa, ja vei Coneyn ja Hendersonin kädet yhteen.
 — Theodore Coney Villa, poskea soittava jatsari, Sweetie Henderson, kielimiehiä, Wilson esitteli.
Jazzmies tarttui kitaristin käteen kammoten. Keltaiset ja kyhmyiset kynnet paksujen suonien ja maksaläikkien täplittämässä kädessä olivat sanoinkuvaamattomat. Näppituntuman jälkeen Coney pyyhki kättä lahkeeseen.
 — Miten lapin blanche aikoo Garyssä pärjätä? Henderson kysyi mairea hymy riippuvilla poskillaan.
 — Blanc, Coney korjasi. — Jos puhutte kielillä, puhukaa edes oikein, hän piti äänensä vakaana ja naamansa varmuuden vuoksi peruslukemilla. — Haittaako ihonvärini tai kansalaisuuteni teitä?
Kaikesta vakauttamisesta huolimatta Coneyn äänessä tremoloi korvinkuultava ärtymys. Sweetie Henderson oli ensitapaamisella ja ehdoin tahdoin astellut miinakentälle puuttuessaan Theodore Villan epäamerikkalaisuuteen.
 — Maailma muuttuu ja me siinä mukana, Henderson vastasi pehmeällä äänellä. — Paljonko Tank Cabin on teille luvannut maksaa?
 — Kympin turvalta, Wilson vei Coneylta puheenvuoron tai hyvän riidanalun. — Jos soitetaan kaksi settiä, niin voi olla että enemmänkin.
 — Per ilta?
 — Niin kai...
Coney tarrasi Wilsonia olkapäästä. Eli Toscano oli luvannut hänelle kahdesta keikasta yhteensä viisikymmentä dollaria, ja Wilson oli heti kuppaamassa puolet ventovieraalle.
Wilson riuhtaisi itsensä irti. — Juniori ei tarvitse mitään, hän murahti, poika on koeajalla.
 — Ja ota huomioon, ranskanpoika, miten teille paikan päällä käy, Samuel Beechum känisi urheilutulosten takaa. — On aivan sama vaikka Sweetie puhaltaisi vinkuheinää, niin yleisö diggailisi sitä. Ei teitä.
Coneyn huulien välistä kuului samanlainen ääni kuin lasia leikatessa.
Wilsonin hampaisiin sattui.
Beechum maistatti Hendersonilla Fantaa ja kyseli mielipidettä.
Ovilasista soluttautuvan päivänvalon peitti pyöreä varjo. Se oli Malky.
Coney tönäisi Wilsonin tylysti tieltään. Hän kumartui AMI:n taa, odotti että Malky tarttui ripaan, ja potkaisi oven päin mitään aavistamatonta poikaa.
 — Ja nyt menet vittuun täältä! Coney huusi ja hyökkäsi Malkyn kimppuun.
Malkyn nenään sattui ja rillit menivät vinoon. Malkyn suupielet väpättivät ja kädet haroivat tyhjää. Hän yritti vetää henkeä saadakseen sanottua nimensä tai Coneyn nimen tai anteeksipyynnön tai mitä sattuu. Olisi nyt saanut edes minimiäänteen aikaiseksi mutta ei. Hän tipahti jalkakäytävälle. Coney painoi kätensä pojan suulle. — Vitun mulkero, sä tiedät ettei sulla ole näille kulmille mitään asiaa!
Malky alkoi itkeä. Heitä puolihuolimattomasti väistelevät ohikulkijat katselivat hyvillään, miten kaksi valkoista kaveria nahisteli vaihteeksi keskenään. Kukaan ei tullut puolustamaan Malkya. Tässä korttelissa ei kukaan tuntenut häntä McPhersonin perijäksi.
Ed Wilson ja Samuel Beechum seurasivat ikkunan takaa kun yli kuusijalkainen kanukki pemisti kaksi ja puolisataa naulaista koululaista. Julmaa, kamalan julmaa, mutta he eivät tehneet elettekään. Coney tuuppi Malkya jaloilleen, puhutteli tätä suu korvassa, Malky haukkoi ilmaa, väänteli rillejään ja hävisi näkyvistä. Coney taputteli lumet vaatteistaan ja palasi sisälle.
Wilsonille ja Beechumille tuli kiire palata tiskiä nojaamaan.
 — Helvetin pummit! Coney huusi ovelta. — Kuka ne pitää täältä ulkona, jollen minä, sano se, Samuel Beechum, kuka ne pitää täältä pois?
 — Sinä vissiin...?
Sweetie Henderson hykerteli ja massutti viskiään. Ed Wilson mumisi itsekseen.
 — Vittu. Kaikki pitää hoitaa aina itse, Coney uhosi, — oli sitten kyseessä rotat tai pummit, niin itse pitää kaikki hoitaa…

Coney nousi kolmen askelman loikilla biljardisaliin johtavat raput, harppoi huoneen poikki ja kiskaisi Malkyn henkseleistä sisälle. Hän taputti poikaa poskelle.

Baarissa kaikki oli niin kuin ennenkin. Samuel, Wilson ja Henderson tuijottivat tyhjyyteen ja saivat siitä tarpeeksi irti.
Coney hyppi portaat alas neljä askelmaa kerrallaan ja iski Wilsonille silmää ripset räpsyen. — Mitä Bonbon juo? hän kysyi Hendersonilta.
 — Black Gold kelpaa hyvin.
Coney nosti neljä sormea pystyyn. Samuel kaatoi yhtä monta grogia.
 — Treenit taisivat siirtyä, Wilson kakaisi kurkkuaan, — kun basistikin on taas haussa...
 — Ei siirretä mitään! Coney kivahti.
Joey paiskasi ulko-oven auki.
Coney iski lasia pöytään. — Vittu sä olet taas myöhässä!
Wilson veti viskin väärään kurkkuun. Myös Samuelin ilme oli jollain tapaa näkemisen arvoinen, jos omasi tuon siunauksellisen aistin.
Joey puhisi päiväntoivotuksia ja oli käymässä lasiin kiinni mutta Coney ehti ensin. — Joey on penska vielä, mutta jollei nuoruus haittaa herra Hendersonia, niin kyllä se silti kohtuullinen nyplääjä on...
Henderson nuoleskeli huuliaan ja sanoi viskinpehmeästi: — Näyttäkää tie estradille.
Kulmiaan vuoristoradan tapaan hyppyyttävä Wilson otti Hendersonin mukaansa, vittumaisesti virnuileva Coney kitarakassin ja välinpitämättömästi nyrpistelevä Joey huuliharppulaukun ja siihen kuuluvan telineen. Samuel kävi kääntämässä oveen ripustetun ’suljettu’ –kyltin kadulle päin. — Anna harppu tänne, Joey-poika, hän sanoi, — sinä tuot Duarten vahvistimen.
 — Minkä?
 — Pianon takaa.
 — Mä vai?
 — Sinä!

Joey raahasi niska jäykkänä vahvistimen ylös. Roudaaminen oli Joeyn mielestä yksi, tarpeeksi painava syy jättää muusikonura ex-nyrkkeilijöille. Hän irvisti rumpujen takana kyyhöttävälle Malkylle. Totta vie, irkkupoika oli kuin mikäkin juustovarkaista yllätetty Dumbo.
Joey pudotti vahvistimen käsistään.
 — Varo vähän! Coney pärskyi. — Putket voi hajota.
 — Pidä sä huoli omasta putkestasi.
Sweetie Henderson istutettiin tuoliin. Coney kytki vahvistimesta purkautuvan johdon pistorasiaan. Putkien lämmetessä vahvistin alkoi humista ja rätistä kunnes virtapiirit nappasivat kiinni strobosfääristä kantautuvaan radiotaajuuteen. Tuntemattomalta kanavalta kuului kahden robottimaisen äänen koodikielellä käyty keskustelu.
 — Hirmu mystisiä vehkeitä nämä joskus ovat... Henderson kopeloi vahvistimen takaosassa olevista numikoista äänenvoimakkuutta pienemmälle. — Taannoin Maxwell Streetillä soittaessani lainasin sähköä ystävällisiltä itänaapureilta, ja kuulin omasta kurkkupurkistani Laika-koiran haukun…
Joey katsoi vanhusta viistoon. — Siinä talossa oli koira, hei...?
 — Ei ollut.
Coney viittilöi Malkya olemaan valmiina. Hendersonin laittoi piuhan kitaraan. Vahvistin päästi pelästyneen räsähdyksen. Wilson löysi ginipullon. Samuel puhalteli kynsinauhojaan. Coney pujotti saksofonia kannattelevan hihnan paidankauluksen alle ja puhalsi pillistä pitkän, vuotavaa ilmapalloa muistuttavan töötin, jonka turvin Malkynorsu hipsi soittimelle.
 — Soitetaan ’Stagger Lee’. Henderson hoitaa kitaralla ensimmäisen soolon ja minä seuraavan, huuliharppu päättää kappaleen, Coney määräsi, ei ehdottanut. — Joey, oletko valmis!
 — Mitä, mä vai? Joopa joo. ’Stagger Lee’, miten se meni?
Samuel oli tikahtumaisillaan. Henderson ja Wilson aloittivat. Malky yritti keskittyä kitaravahvistimesta paukkaavan, biljardisalin täyttävän ilkeän musiikin seuraamiseen. Hendersonilla ei ollut mikrofonia mutta se ei haitannut. Hän hoiti lauluosuudet ilman kitaran säestystä, iski laulun lomaan soinnun, säkeiden välillä liu’utteli slideputkea kuin hepulin saanut luistelija, vaiensi kitarasta lähtevän kitkutuksen isoilla käsillään kuin sulkisi vasikan suun ja sylkäisi suupielestään uhkapelurin veretseisauttavan, monivärssyisen tarinan. Henderson tasapainoili sähköisesti vahvistetun kitaran ja puolihuolimattomasti sanaillun laulunsa kanssa kuin eläkeikäinen trapetsitaiteilija, saatteli hengästyttävän pitkän kappaleen loppuhuipennukseen saakka tippumatta jakkaralta ja imi harppuaan enemmän kuin puhalsi, soitti nuotin vierestä mutta oikein.
Kivasti kaikki muutkin soittivat.
Samuel haki miehille olutta ja viinaa, Malky sai Fantan.
 — Miltä kuulosti? Coneyn ääni oli jämähtänyt samaan kireään ylärekisteriin kuin hänen saksofonista loihtimansa epävakaiset nuottikulut.
 — Vallan passelisti, hyrisi Henderson poskenpehmeästi. — Mukiinmenevästi ja välillä ohi.
Jos Wilsonin hiljaista, tasapaksua mutinaa korvat väsyivät kuuntelemaan, niin Hendersonin syvältä kumpuava, rauhallinen jutustelu sisälsi aukkoja joiden tulkitsemisessa olisi tarvittu koodiavainta. Hänen uurteisille kasvoilleen oli jähmettynyt ikuinen hymy.
Coney vaani Hendersonia kuin myyrä huuhkajaa. — Toivottavasti ei mennyt liian ranskalaisesti Teidän Arvollenne?
Henderson kallisteli päätään ja kuunteli. Myyrä oli vaistonnut petolinnun läsnäolon. — Ei haissut, ei paljon maistunutkaan. Basisti voisi rentoutua ja seurata tarkemmin mihin kohtaan rummut lyövät iskunsa...
Henderson haroi kädellään puolikaarta. Samuel siirsi viskigrogin lähemmäksi. Henderson kumosi lasin ja nuolaisi huuliaan. — Bassonpelaajalla on mustan pojan ääni, mutta kädet ovat umpiluuta.
 — Että mitä...? Coneyn ääni alkoi säröillä. — Mitä ne kädet ovat?
 — Nuorukaisella on valkoisen miehen tekniikka.
Coney ei keksinyt kyllin vahvaa ilmaisua kuvaamaan tunteitaan.
Samuelin väljät leukaperät louskuivat.
Wilson pudotteli tasaisen vaimeasti:  — Aika lopettaa leikki, Theo...
 — Herra Henderson siis kuuli, että bassolla on valkoiset sormet, Coney äkäili, — ja minun pitäisi lopettaa leikki?
 — Alttomies taitaa nähdä nyt yhtä punaista kuin ovat hiukset hänen taivaita kurkottelevalla päällään? runoili Lucas Blind Sweetie Henderson.
 — Vittu sentään, ukko mikään sokea ole! Coneyn silmät leimusivat. — Miten sitä muka shakkia pystyy pelaamaan, jollei näe, sanokaa se! 
Wilson löi takaraivonsa seinään ja katseli avuttoman oloisena kattoon. Beechum oli tukehtua.
Coney tunsi äkkiä itsensä kovin hylätyksi. Häntä vastassa oli vanhoja bluesneekereitä, yksi saman sortin kakara siinä vielä mukana. Sekä sitten nuorempi McPherson, jonka ei voinut olettaa asettuvan Coneyn tueksi ainakaan heti paikalla.
Ei kiitos, Theodore, lava on sinun.
Theodore ei sanonut enää mitään.
Wilson päätti biljardisalin kontemplaarisen momentumin. — Basistikin on, ainakin toistaiseksi, valkoinen, hän mutisi. — Joey taasen on kasvattipoikani...
 — Malky McPherson on nimi, Malky esittäytyi Hendersonille ja kysyi: — Miten niin toistaiseksi?
Wilson katseli käsiään tietämättä mitä tehdä. — Ei minulla mitään sinua vastaan ole...
 — Rodullisesti sekoittuneet orkesterit ovat hieman hankalia tapauksia, Henderson jatkoi ystävällisesti. — Garyssä ainakin...
 — Kyllä minä sen uskon! Malky suuttui. — Mutta voiko siellä tapahtua yhtään mitään sen kummempaa kuin täällä tänään?
 — Huhuu! Joey hihkaisi. — Hiiri herää…
 — Pidä sinä nuppisi ummessa! Malky kivahti.
Sweetie Henderson ponnisti jalkeille, pakkasi instrumenttinsa ja kumarsi. — Samuel saattanee minut kadulle?



VISUAALISEN MARKKINOINNIN OPPITUNTI

Coney istui Hendersonin vapaaksi jättämälle pallille ja repi punaista tukkaansa.
Wilson nojasi seinää vasten. — En aivan ymmärtänyt mihin sinä äskeisellä pelleilyllä pyrit, hän puhui taivaille. — Ei meidän kanssa soittamaan suostuvia kitaristeja puussa kasva...
 — Tai jos kasvaa, niin niillä on silmukka kaulassa, ikkunalaudalla maanisesti keinuva Joey täsmensi.
 — Ole sinä hiljaa, Coney kirahti. — Vitun epähedelmä.
 — Sä olet kyllä harvinaisen tyhmä pieru, Joey sanoi, eikä kenelläkään ollut mitään lisättävää.
Malky asetti basson keppitelineeseen. Hän kaiveli taskujaan ja otti epäröivän askeleen kohti keskilattiaa. Mistä sen tiesi jos joku pimahtanut kävisi taas hänen kurkkuunsa, varoittamatta vielä, kuten tapa tuntui olevan. Hän rapisteli ruttuun myllätyn paperin auki, nosti sen kasvojensa korkeudelle, ja kurkisti paperin takaa varmistaakseen että kaikki näkivät sen.
Hän odotti reaktioita.
Coney tutki puuväreillä tehtyä piirrosta etäisyyden päästä kuin gallerioissa useamminkin vieraileva taiteentuntija tai näkövikainen.
Wilsonin hiipivä ääni tavoitti Malkyn. — Poika taitaa olla aika varma että hänet kelpuutetaan yhtyeeseen...?
Malky siirteli jalkojaan levottomana. Kädet alkoivat puutua. — Tein huvikseni, ei siinä sen kummempaa...
Coney pani tupakaksi. — ”Saksofonissa Coney”, hän luki. — Vittu, mitä paskaa.
Malkylla alkoi olla luvattoman monta syytä tuohtua. Mistä hän olisi tiennyt ettei niin saanut kirjoittaa. Hän nieli kiukkunsa, se oli nuoremman velvollisuus. — Tämä on vasta luonnos. Sisältöä ehtii muokata vielä, katsokaa pelkästään ulkoasua, hän selitti kuten koulussa oli selitetty.
Coney ei osannut lausua mielipidettään ilmoituksen muodollisesta pätevyydestä. Oli piirros sitten huono tai hyvä, sen arvottamiseen ei hänen mielenkiintonsa riittänyt, joten hän puuttui edelleen sisältöpuoleen. — Lisäät siihen Hendersonin nimen, laitat basson taka-alalle ja fonistin edemmäksi.
 — Siis sinut eteen? Malky varmisti kieli keskellä suuta.
 — Ei, vaan fonisti, se on eri asia. On tärkeää tietää että bändissä on puhaltaja. Basso erottuu taustaltakin. Ja jos osaat, niin laitat huuliharpun myös näkösälle. 
Malky luonnosteli vauhdikkaasti ja kieli poskella. — Harppu voi olla kuvan alareunassa. Sen sisään voi kirjoittaa missä yhtye kulloinkin esiintyy. Ei tarvitse jokaista esiintymistilaisuutta varten tehdä uutta julistetta. Vaihtaa vain osoitteen ja –
 — Loistavaa, Malky. Mahtavan taloudellista. Minä tiesin sinusta olevan sentään johonkin, jollei aivan soittajaksi. Coney tönäisi heiveröistä toverillisuutta tavoitellen Malkya vatsaan. Hänen kehunsa eivät osuneet aivan oivaan maaperään, sillä Malky halusi olla myös, ja ehkäpä vielä ennen kaikkea, muusikko, ja vasta seuraavaksi mainosplakaattien valmistaja.
Coney sieppasi kynän Malkyn kädestä. — Kirjoitat meidän kaikkien nimet oikein ja huolella, lempinimet mukaan lukien.
 — Tarkoitat kai taiteilijanimet?
 — Miten vain. Henderson on Blind Sweetie, Wilson on Redhand, se on sen toinen nimi.
 — Mikä sinä sitten olet? Tai minä?
 — Sinä olet Nobody, et mikään.
Malkyn silmäkulmaan ilmestyi harmistuksen kyynel. — Kiitos...
 — Älähän kuohaile, poika. Niin se vain menee. Theodore Villa ja Malky McPherson riittävät meidän osalta, näin, näetkö? Coneyn lennokas käsiala teki mainoksesta yhtä suttua.
Malky pyöritteli pilattua luonnosta huolestuneena ja kääntyi Wilsonin puoleen. — Saako tiedustella mistä se Redhand tulee? hän kysyi.
Edward Wilson murahti jotain käsittämätöntä. Redhand oli muisto menneisyydestä. Kun hän oli ollut nuorempi ja paremmassa iskussa, hän oli ollut niin kiihkeä vispilöimään että oli telonut näppinsä virvelin reunaan. Se oli tehnyt tyttöihin vaikutuksen. Toiset muusikot olivat pilkanneet. Wilson ei ollut heistä välittänyt, mieluummin hän soitti tytöiltä jalat alta.
Joey malttoi luopua ikkunapaikastaan. — Mitä jos heräisitte tähän päivään, hän pälyili päällekorjailtua, mustanpuhuvaa mainosta kriittisesti. — Mikä helvetin mainos se on, joka on täynnä pelkkää tekstiä? ”Orkesteri-ilta”. Tosi huonoa, Malky. Ja hahmoista ei tunnista ketään, mikä toisaalta on ihan hyväkin teidän tapauksessa. Etkö sä muka ole koskaan nähnyt oikeiden bändien oikeita julisteita?
Malky ei ollut mielissään arvostelusta mutta hän ymmärsi mitä Joey ajoi takaa. — Onhan toisaalta niinkin, hän sanoi, — että Cometsien ja Oriolesin tapaiset lyhyet nimet ovat mieleenpainuvampia kuin taiteilijanimet...
Coneyn otsa värjääntyi hiusten väriin sointuvaksi. Hänellä oli mielipiteensä bändeistä jotka nimittivät itsensä laululintusten tai General Motorsin autojen mukaan. Hänellä oli jopa tieto että Cadillacsit saivat nimivalintansa johdosta detroitilaisilta pinssin. Eivätkä ne muutkaan autot levykansissa sattumalta olleet valittuja.
 — Ja linnut sitten, voi luoja sentään, McPherson! Coney messusi.
 — No, ei sitten, jätetään linnut väliin, Malky perääntyi hyvässä järjestyksessä. — Entä raketit...?
Coneyn posket pullistuivat ja suusta kuului pörinää.
Joeyn pompan alta kuului: — Fats Domino ja Chubby Checker ovat aika hauskoja...
 — Ole hiljaa vittupaska! Coney karjaisi. — Ne ovat lihapullia joilla on pelin nimi! 
 — Entä Coney and the Carrots? Joey kaivoi verta nenästään ja tiesi sen hyvin.
 — Haista vittu, Coney sanoi.
 — Tai Red Hand and the Band? Malky riimitteli.
 — Haistakaa vittu, vastasi Coney.
 — Red Hand and the Band! Joey sai vatsakrampin ja luiskahti ikkunalaudalta paloportaille. Coney löi ikkunan kiinni ennen kuin portailla vääntelehtivä Joey ehti koota luunsa kasaan. Ähinän ja lievän sadattelun jälkeen Joey painoi nenänsä ikkunaan: — Hei, munapäät! hän kiljui ruudun takaa. — Brainless Bunnies kuvaa teitä kanssa aika hyvin! Ja Dummy Bunnymen!
 — Sinun pitäisi useammin vedellä poikaasi ympäri korvia! Coney kivahti apaattiselle rumpalille.
 — Ympäri korvia! Joey räkätti ja rämisytteli tikkaat alas.



INVAASIO TERÄSKAUPUNKIIN


Perjantai 30.1.1959


Kaksi päivää ennen Garya Malky McPherson maalasi Edward Wilsonin bassorumpuun tulipunaisin kirjaimin: The Convertibles. Ja kun se oli tehty, ei asiasta käynyt enää neuvotteleminen. Siinä oli ja pysyi.
Duarte lainasi alkydimaaliin kastetulle yhtyeelle vahvistimensa lisäksi myös kuorma-auton. Tai oikeastaan hän valehteli valimon työnjohtajalle Fordin tarvitsevan kytkinhuoltoa ja ajoi sen 20th Streetille parkkiin. Fordissa oli usein kaikenlaista pikkuvikaa. Kuormuri oli tietenkin aivan liian suuri niin pienen yhtyeen tarpeisiin, mutta ainakin se tekisi vaikutuksen.
Wilson ajoi, Coney luki tienviittoja. Sweetie Henderson oli Malkyn ja Joeyn seurana kuomun alla. Kitaristi olisi vanhemman oikeudella kuulunut hyttiin, mutta näkövammaisuus teki hänestä eturajoitteisen. Niin pieniä olivat Coneyn tavat kiukutella. Ja mitä Joey mukana teki? Hän sai luvan osallistua The Convertiblesin urakehitykseen jakamalla Malkyn taiteileman ja IIT:n painossa yön hiljaisuudessa monistetun julistenivaskan Garyn kortteleihin.
Matkan aikana Malky ryhtyi haastattelemaan kylmästä hytisevää, sinihuulista vanhusta. Hän epäili aivan oikein Edward Wilsonin ja Hendersonin olevan vanhoja tuttuja. Miehet olivat tavanneet rautateillä kauan, kauan sitten. Ennen kaikkia sotia – melkein ainakin.
 — Vanhoja pieruja kumpikin, Joey arvioi hämmentäessään maalipurkkiin tehtyä tapettiliisteriä.
Lucas Henderson väitti ettei olllut kuin viisikuudetta ikäinen, ja Wilson ei vielä senkään vertaa. 
 — Mikä bändi! Joey viskasi sekoitustikkuna käyttämänsä rumpukapulan Wilsonin kassiin. — Ikäloppuja patuja, märkäkorva irlantilaispönikkä ja lörppö kanukki!
Henderson kiisti olevansa pyhäinjäännös. Hän kertoi tulevansa Tupelosta. Edward Wilson oli kotoisin Indianapolisista. Tätä ei edes Joey ollut tiennyt, mutta mitä hän sillä tiedolla olisi tehnytkään. Henderson ja Wilson olivat toimineet nuorina miehinä Pullman-vaunujen palvelijoina kahden taalan päiväpalkalla. Onneksi sentään riksaa riitti. Hendersonin koominen kakominen täytti kuomun. — Koskaan ei voi ennalta tietää miten sitä toisen ihmisen kohtaa. Tutkimattomia ovat Herran tiet, hän yski.
 — Tarkoitat kai herrojen? Joey katsoi kitaristia epäillen. — Ja rautatiet?

1920-luvulla junapalvelijoilla oli monia mahdollisuuksia lisätienesteihin. Kaikista keinoista ei voinut edes ruoskimatta puhua. Oli itsestä kiinni miten pitkillä matkoilla aikaa kulutti. Tai asemilla, joilla junat seisoivat tuntikausia. Värillisten omistamalla Black Swan -yhtiöllä oli vaikeuksia saada äänilevyjään jakeluun. Nuoret hendersonit ja wilsonit heittelivät mielellään jazzlevyjä matkan varren kaupunkeihin, se oli vähän niin kuin emansipaatiota musiikin voimin.
 — Se olikin rentoa aikaa se. Naiset, ne olivat siihen aikaan niin koreita otuksia että. Kovin pyntättyjä olivat värikkäissä hepeneissään, strutsinsulissaan ja pitsikretongeissaan... Hendersonin ylähuuleen ilmestyi jääkylmä pisara.
Sitten radiosta tuli suositumpi kuin gramofonista. Black Swan oli lainarahalla hankkinut omat äänitystilat ja levypuristamot ja yllättäen levyt jäivätkin käteen. Seuraavaksi romahti pörssi. Hendersonin ja Wilsonin ollessa Chicagon 12th Streetin asemalla lakanoita viikkaamassa heille annettiin lopputili. He jäivät sille tielleen. Ei heillä ollut velvoitteita mihinkään suuntaan saati rahaa vaihtaa maisemaa.
 — Sweetie? Joey tuijotti Hendersonia päin näköä. — Sä olet sokea. Muistatko sä vielä?
 — Ahaa! Henderson hyrähti, lähti käyntiin ja alkoi nauraa harrata. — Nuorena minä näin yhtä sun toista, joskus yhtä hyvin kuin kuka tahansa. Tämä, hän huitaisi kädellään kasvojensa poikki,  — tapahtui jonkin verran myöhemmin...
 — Voiko tiedustella miten...? Malky koetteli rajojaan.
Henderson ei ollut kuulevinaan. — Kolmekymmentäluvulla Chicagossa soitettiin paaaljon...

Niin paljon, että Hendersonin liioittelun määrä kävi varsin selväksi. Klubeilla soitettiin teepalkalla jatsia. Kämpillä järjestettiin jukehippoja, ja silloin soitettiin bluesia koko yö. Vieraat toivat juotavat. Ne oli hankittu mistä vain, oli kieltolaki. Yhtye ja talon asukkaat perivät nimellisen pääsymaksun. Sillä tavalla saatiin kunnon pidot pystyyn. Parhaassa tapauksessa seuraavan päivän ruokarahatkin olivat vielä tallessa.
 — Samaa sättäämistä se on nykyisinkin... Joey laajensi perspektiivin kattamaan nykyhetken.
 — Tavallaan on, tavallaan ei ole, Henderson pohdiskeli. — Niinä peilikirkkaina päivinä kunnon muusikoille riitti kysyntää vuorokauden jokaiselle tunnille mutta ei tahtonut löytyä maksumiehiä. Nyt kaikilla on rahaa mutta kukaan ei ole valmis tuhlaamaan senttiäkään näin vanhaan mieheen...
 — Sä olet tuntenut Äijän kohta sata vuotta, Sweetie, enkä mä ole ennen sua edes nähnyt, Joey huomautti. — Etkä säkään muuten mua.

Mutta Chicago oli suuri kaupunki ja Illinois vielä suurempi osavaltio. Ja Henderson oli viettänyt pitkiä aikoja sanatooriumeissa. Lähtemällä mukaan viikonlopun keikoille Henderson ajatteli lyhentävänsä velkaansa Edward Wilsonille.
Joey kiinnostui ja syystäkin. Vuokra oli maksamatta. 63rd Streetin murjun molemmat asukit tapasivat kadota kaupungille ennen kuin vuokraisäntä ehti kierroksellaan heidän ovelleen. Mutta sellainen leikki väsytti. — Anna ne rahat suoraan mulle, Joey kuiskasi Fordin kolinan läpi. — Muuten ne menee viemäriin...
Ei kyse ollut rahasta, Henderson väitti. Velkaa oli niin monenmoista. Henderson ei tarkalleen ottaen enää muistanut mikä vuosi oli kyseessä, kauan siitä kuitenkin oli, kun Wilson oli tehnyt hänelle palveluksen. Monta palvelusta oikeastaan.
Lilydalen parantola oli jättänyt hyvästit sokealle Hendersonille. Rahaa hänellä ei ollut, oli sentään viikon kiinnitys 708-klubille. Muutoin häntä ei olisi ulos laskettukaan. Chicagossa ei pidetä irtolaisista. Hendersonin soittimien majapaikka oli ollut kahden vuoden ajan kanikonttorissa. Millä nekin sieltä lunastaisi, mietti kotiutusrahoja virvokkeisiin säästellyt, maailmaa uusin silmin tunnusteleva kitaristi.
Ja aivan kuin Luoja olisi lastaan kädestä pitäen johdatellut, asteli Edward Wilson kadulla vastaan. Tämä olisi voinut väistää, ei olisi tarvinnut sanoa sanaakaan, olisi mennyt vain ja pitänyt huolta omista murheistaan mutta ei. Wilson pysäytti Hendersonin, he halasivat, he olivat kuin silloin joskus nuorempina, kuin kauan erossa olleet veriveljet. Melkeinpä niin. Wilson kävi ostamassa kaksi kuudentoista unssin magnumpulloa Witch Hazelin partavettä, johdatteli toverinsa vihreältä tuoksuvaan puistoon, mursi leivän ja he erottivat asetonin viinasta. Wilson lupasi lainata kitaraansa. Henderson esteli näön vuoksi.
 — Onko sillä ollut kitara? Osaako se soittaa kitaraa? Joeyn kysymykseen sekoittui mukaan ripaus asuinkumppanin uudelleenarviointia.
 — Ei ennen rumpaleita tarvittu, Joey-poika. Kaikilla oli kitara.
 — Ja munnari? Malky mursi irlantilaisesti.
Melkein oikein. Edward Wilson ei huuliharppua soittanut. Hendersonin repertuaarissa se oli välttämätön.

Nuorista aika tavalla vanhemmiksi muuttuneet miehet paransivat maailmaa Washington Parkin lehvästöissä. Jossain vaiheessa he siirtyivät Wilsonin asuntoon 47th Streetille. Sydämellisyyttä huokuva ja viinakauppaan matkaava Wilson tarjoutui hakemaan pantatut soittopelit kotiin. Henderson antoi katekismuksensa, jonka välissä panttilainaamon kuitit olivat säilyneet hyvässä tallessa. Wilson lähti ristiretkelle. Henderson ei ollut kahteen vuoteen maistanut pisaraakaan alkoholia, ja vuosien aikana miltei unohtuneet makuelämykset menivät kitaristin jäseniin. Hän sammui.
 — Sä joit Äijän rahat kun se haki sun vehkeitä kaupungilta? Sähän reilu kaveri olet, Sweetie, Joey nälvi. — Aika hyvä homma olla sokea...
 — Ei noin voi sanoa! Malky närkästyi vanhuksen puolesta. — Miten teidän esiintymisenne sujuivat, herra Henderson? 
Henderson vaikeni ja huokaisi. Huokaisi ja sanoi: — Ei niistä mitään tullut...
Joey niiskaisi tietävästi. — Känni vei miehet, häh?
Melkein vain oikein. Edward Wilsonille oli annettu kuitteja vastaan jokin lapsille tarkoitettu peltiharppu ja läpilaho Stellan kitara. Aikansa postimyyntikitaraa tutkittuaan Wilson pyysi nähdä konttorin muut soittimet. Se oli harhautus. Hän työnsi tiskille jätetyn ruosteisen harpun taskuunsa ja häipyi. Saattoipa hyvinkin olla, että hän oli hieman humalassa toimiessaan näin hupsusti. Wilson varasti väärän harpun. Ja kitarakin jäi sinne, jos sitä enää pitkään aikaan oli konttorissa edes säilytetty.
Malkyn silmät loistivat, hän melkein vapisi. Todellisen elämän käsinkosketeltavuus pakahdutti.
 —  Siis, hei, mitä sä nyt selität? Joey oli kuunnellut tarinaa ylähuuli halveksivasti vinossa. — Äijä onkin velkaa sulle eikä päinvastoin?
 — Jos olisikin niin, niin hyvä, Henderson hurisi matalalta. Ja matalammaksi hänen kertomuksensa kävi.
Kanikonttoria pitävä klenkka ei ollut tajunnut pihistystä ajoissa. Edward Wilson oli kuvitellut selvinneensä kuin koira veräjästä ehdittyään kulman taakse ilman että huudon huutoa kuului mistään. Mutta humalassakin hän muisti olla peloissaan ja se kostautui. Hän livahti kujalle piiloon, pälyili taakseen, kompasteli eteenpäin ja unohti katsoa eteensä. Auki potkaistu ovi tuupersi Wilsonin katuun. Se oli pelastusarmeijan keittiöön johtava ovi. Wilsonilta meni taju. Perunankuoria jäteastiaan kantanut muonamestari yritti saada nenälleen saanutta neekeriä virkoamaan. Kun se ei onnistunut, hän päätti kutsua apuvoimia. Tähän asti kaikki kunnossa, paitsi se rusto nenässä. Se olisikin puuttunut, jos paikalle olisi osunut poliisi, ja alas! Muonamestari haki soppajonoa valvovan partiopoliisin hätiin, ja pamppumies hoiti velvollisuutensa paremmin kuin hyvin. Panttilainaamon klenkka löysi kujalle ja työnsi kosherlusikkansa siihen samaan soppaan. Ambulanssi unohdettiin ja puolitajuton Wilson pantiin rautoihin.
 — Vau...! Malky huohotti. — Mitä sitten tapahtui, joutuiko Redhand pakkotyöhön?
 — Hänet vietiin putkaan, Henderson vastasi hitaasti.
Sehän oli sentään vain pelkkä huuliharppu.
Wilson vietti sellissä kaksi yötä. Hendersonin keikoista ei oikein tahtonut tulla mitään. Wilsonin teräskoppainen National kainalossa, pennittömänä ja harputtomana mutta kuin ihmeen kaupalla tukevasti pierussa Henderson hapuili päivästä toiseen, keikasta toiseen, baarista toiseen yrittäen selvittää minne hänen ystävänsä oli kadonnut.
Wilsonia vietiin tuomarin pakeille. Tuomari oli kohdellut aikuista miestä kuin karkin näpistänyttä pikkulasta ja ihmetellyt miten kukaan kehtasi alentua varastamaan Normandian maihinnousussa haavoittuneelta sotaveteraanilta – ja vielä leluharpun. Sellainen tempaus saadaan toki kuulostamaan naurettavalta oikeussalissa, jossa syytteen lukemista odottavat samaan aikaan pahoinpitelijät, prostituoidut, ehkä jopa tappajat.
Joeyn päähän ei mahtunut miten joku onnistui olemaan niin suurenmoinen tunari. Ja se joku asui hänen kanssaan samaa huonetta. Kitaristi Wilsonia kohtaan hetki sitten tuntemansa orastavan kunnioituksen hän unohti saman tien.
 — Ja sitten...? Malky kallistui liki Hendersonia. — Mitä sitten seurasi...?
Kuului vain murinaa. Hendersonista lähtevät frekvenssit alkoivat olla häiritsevällä tavalla samoja Fordin kardaaniakselin kanssa. Heidän piti odottaa kunnes kuormurista löytyi kevyempi vaihde ja kitaristista tarpeeksi sanoja.

Wilson ei ollut halunnut monimutkaistaa puolustustaan liikaa, hän oli ilmoittanut melkein totuudellisesti varastaneensa harpun pystyäkseen harjoittamaan elinkeinoaan sinä kyseisenä päivänä jolloin rikos tapahtui. Hän tunnusti syyllisyytensä, myönsi katuvansa ja vetosi armoon. Hän sanoi kaipaavansa eniten rakasta katekismustaan ja vakuutti olleensa valmis maksamaan huuliharpun heti ensimmäisestä esiintymispalkkiostaan. Miksi muuten hän olisi luovuttanut kitaraa koskevan kuitin liikkeenharjoittajalle! Mistään kitarasta ei nyt kuitenkaan ollut kyse. Mitään sellaista kuittia ei ollut olemassakaan. Syyttäjä vaivautui piruillakseen tarkistamaan oliko syytetty Edward Wilson suorittanut Muusikoidenliiton jäsenmaksut ajallaan. Selvisi, ettei kyseistä Wilsonia ikinä edes huolittaisi ammattiyhdistykseen. Syynä viihdytysjoukoissa tapahtunut niskoittelu. Syyttäjä sai näillä tiedoilla rakennettua oikeussalissa nuokkuville kuulijoille draaman, jossa olivat vastakkain invalidisoitunut sotasankari ja sotaa pakoillut räyhäävä pelkurijuoppo. Vaikka syytetyn menneisyyttä koskeva tieto jätettiin viemättä pöytäkirjaan, ei se voinut olla vaikuttamatta tuomariin, joka oli kuitenkin kohtuuden mies. Hän oli kehottanut oikeudenpalvelijaa ottamaan esille todistusaineistoon kuuluvan esineen numero 1, se oli se harppu, ja pyytänyt Wilsonia soittamaan ’Tähtilipun’. Jos Edward olisi pystynyt nauramatta vetämään edes yhden kunnollisen säkeistön, niin musikaalisuudella siunattu tuomari olisi saattanut kopauttaa nuijan pöytään, ja Wilson olisi kävellyt yhtä kokemusta rikkaampana ulos. Mutta tuomari kuuli Edwardin imemistä sävelmistä ainoastaan niiden riitasoinnut. Mahdollisuus numero kaksi, sama numero kuin todistusaineisoon kuuluvalla katekismuksella. ”Voisiko syytetty lukea elämännuorastaan kahdeksannen käskyn”, tuomari kysyi. ”Älä varasta”, Edward Wilson oli arvannut. ”Älä valehtele”, tuomari sanoi. ”Niin en rohkenisikaan, herra tuomari” Tuomari oli suuttunut siitä huolimatta. Hän oli halunnut kuulla oikean käskyn ja sen selityksen mutta Wilson ei ollut kyennyt oikeita vastauksia antamaan. Ed Wilson passitettiin piirikunnan rangaistuslaitokseen. Ei hän tiennyt mitään mistään selityksistä.
Joey työnsi päänsä pressun alta ja veti sisäänsä Garyn terässulattojen savusta raskasta ilmaa. Mutta sekin oli parempi kuin jakaa kuomun alle laskeutunut piinallinen hiljaisuus. Toisten menneisyyden kuunteleminen on kiusallista. 
 — Minä ymmärrän, te ymmärrätte, koko maailma sen ymmärtää, Henderson lausui anteeksipyytävästi yhdelle ainoalle kuulijalleen, — että Edwardin mahdollisesti minua kohtaan tuntema katkeruus on oikeutettua, mutta koko tapauksessa oli liikaa sattumuksia joista likikään jokainen ei voinut olla yksinomaan minun syytäni. Monta kuukautta elin syvän epätietoisuuden vallassa, minun puolestani toverini olisi voinut olla vaikka kuollut. Sinä aikana ehdin hankkiutua Edwardin kitarasta eroon. Vaihdoin sen Elkin sähkökitaraan ja Hohneriin. Pitää pysyä kehityksen kelkassa, pojat... Henderson yskähti vaivautuneesti. — Edward ei enää koskaan hankkinut uutta kitaraa...
Malkyn silmissä kimalteli. Tällaiset tarinat hän muistaisi lopunikänsä. Ja totisesti muistikin. — Miksi Redhand valitsi rummut, eikä jotain..., hän asetteli sanojaan taiten, — hinnaltaan huokeampaa soitinta...?
Vastaus oli yksinkertainen. Rummuttamista saattoi harjoitella paljain käsin ja vankilassa siihen oli aikaa. Edward yritti myös hämätä liittoa. Ulos päästyään hän oli rumpali Edward Wilson Chicagosta. Indianapolisista kotoisin oleva ja armeijasta pois potkittu kitaristi oli kadonnut jäljettömiin.
 — Paskat, sanoi Joey. — Nyt niillä on kaksi samannimistä aasia mustalla listallaan.
Hendersonin otsanahka kuoppaantui kanjoneiksi. — Eikö hän ole vieläkään jäsen?
 — Ei. Eikä ole Coneykaan, kun se on kanadalainen. Eikä Malky tietenkään ole, koska se on tyhmä.
 — En ole vielä ehtinyt tutustua kaavakkeisiin, Malky korjasi.
 — Mutta ei se mitään, Sweetie, Joey lohdutti jos oikein lohduttikaan. — Pimeä on keikkakin.

Michiganjärveä nuoleva pikatie sukelsi valomereen. Garyn tehtaita valaisevat lyhtypylväät tekivät kaupungista suuremman ja pelottavamman näköisen kuin se itse asiassa olikaan. Sweetie Henderson katseli – siltä näytti – jonnekin, ties minne, ehkä sisimpäänsä, ehkä äärettömyyksiin. Ilmiselvästi hän kuitenkin katseli kuomun alta syvälle iltaan. Hän oli ottanut tummat lasit silmiltään nähdäkseen paremmin.
Malky katkaisi aavemaiselta tuntuvan, välillä pilkkopimeän, vuorollaan katuvaloista kirkkaan hiljaisuuden. Hänen mielestään oli mahdollisuuksien rajoissa kuulla oliko soittaja valkoinen, musta tai vaikkapa sitten kiinalainen, mutta: — Miten sinä tiesit Theon hiusten värin?
Joeylla oli omat epäilyksensä. Ne kohdistuivat Samuel Beechumiin.
Henderson väitti vain arvanneensa oikein. Hänen muistinsa muisti vielä ne kaikki valkoiset muusikot, joita hän oli näkevänä kohdannut, ja hän oli sulkenut pois mahdollisuuksia.  
Pitkänhuiskea, ranskankielinen Villa halusi soittaa jatsia vielä silloinkin kun kaikki muut nuoren polven muusikot olivat siirtyneet rockabillyn pariin.
 — Rock’n’rollin, Joey korjasi.
Pituus oli helppo päätellä. Niin kuin elopainokin. Edellisessä äänen virtaussuunta ratkaisi, jälkimmäisessä astmaattinen kohina.
 — Sinun pitäisi pitää huolta kunnostasi, Henderson sanoi, — laihduttaa ehkä hieman?
Malky ei hätkähtänyt ja laihduttamiseen hänellä ei ollut aikaa. — Ei pelkkä pituus tai paino tee kenestäkään valkoista tai punatukkaista.
 — Sinun valkoisuutesi, poika, kuului sinun uudesta bassostasi. Se natisi niin kuin kaupan hyllyltä otettu soitin natisee, ja se haisi vahalta ja lakalta. Joey taas ei tuoksu niin hyvältä...
 — Haista...!
Joten huononhajuinen poika ja uutuuttaan hohkaava basso eivät voineet kuulua yhteen. Hendersonin logiikka oli iskemätön. Pitkien, valkoisten poikien piti olla punatukkaisia, jos he hengailivat neekeribaarissa ja soittivat suu messingillä. Miettikääpä vaikka Red Rodneya. Eikä kukaan Hendersonin tuntemista värillisistä tai kellahtavista, punaisista tai ruskeista uroksista ei käyttänyt yhtä neitimäistä hajuvettä kuin fonimies, tämä tosiseikka lisäsi hiuksien punaa entisestään. Puuttui enää kestokiharat.
Joey katsoi Malkya ja puisti päätään. Juttu ontui kuin yliajettu eläin.
 — Mielikuvituksen vapaa lento on aina hakuammuntaa ja siihen perustuu taidekin, pojat.
Malky levitti mielikuvituksensa värikartan auki. Ehkä ne Theon hiukset olivat kuitenkin enemmän oranssiin päin kallellaan. — Minkä väriset hiukset minulla sitten on, herra Henderson?
 — Niin mustat kuin vain voi olla, Henderson vastasi. — ole huoleti.

Fordin ovet paukkuivat ja viimeisenä käsitelty puheenaihe komensi lavalla värjöttelevää kolmikkoa jalkautumaan. Joey lähti mainosten, liisteripurkin, McPhersonin keittiöstä lainatun pullasudin ja Malkyn taskusta pihistämänsä kynän kanssa etsimään Garyn keskustaa. The Convertibles kantoi itsensä sisään. Sweetie Henderson piti ovenpieltä pystyssä ja hyrisi jonossa klubiin ja takaisin kulkeville muusikkotovereilleen ikiaikaista työlaulua:

Sometimes I wonder, huh!
Wonder, if other people wonder, huh!
Sometimes I wonder, huh!
Wonder, if other people wonder, huh!
Just like I do, oh, my Lord, just like I do!

https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEixnQYi_XEBJM2SCTIbzuRmbiu_iHoTmazKEiWOOERS2WUu71Zi30Fdy5APlCo0ht-zJ3o9UbB7AtokBFus3e8ShrnTnlcYgRZoaG75FYYc9C9_yFOG9ZSbwYEI8S0GqI0z7Rf3AyAgnwE/s525/51_big.jpg


SILMÄ SILMÄSTÄ


30.1.1959 klo 22.00


Kolme tosiasiaa:

1. Tank Cabin oli baseball-lyönnin päässä Chicagosta mutta Indianan puolella. Se oli toinen maailma, toinen todellisuus, siellä vallitsivat teräsviidakon lait. Siellä oli helppo hengittää.

Mitä se on:

Klubin anniskeluluvat olivat Armand Washingtonilla. Syntyperäisenä garyläisenä hänkin oli lähtenyt Chicagoon kultaa vuolemaan ja palannut maitojunassa kotiin haavoja nuolemaan. Hän oli ollut kykyjenetsijä. Hän oli etsinyt muusikoita rautatieasemilta ja Greyhoundin linjabiileistä. Hän oli tarjonnut heille hodarit ja kuljettanut heidät studioille. Kykyjenetsijä oli sitä parempi mitä halvemmalla hän musiikin musiikintuottajalle järjesti. Maalaismusikantit olivat lähes ilmaisia. Eivät ne olleet kuulleetkaan siitä että Luojalta saatuja sanoja voisi omistaa, että niistä otelaudalla pysyttelevistä sinisistä nuoteista joku voisi vitosen maksaa.
Muovitehtailija Art Sheridanin Chance (levyjenprässäys joulumarkkinoille tasasi suhdannevaihteluita), radiotoimittaja Al Bensonin Parrot ja levykauppias Eli Toscanon varhainen Abco-levymerkki käyttivät Armand Washingtonin musikanttipalvelua.
Kunnes liiton kiertelevä vakooja oli paljastanut pimeän työvoiman käytön ja levymerkit oli asetettu työsulkuun. Sheridan teki edelleen muovia ja Benson oli Chessin talutusnuorassa olevan WGES:n (värillinen) tähtitoimittaja. Eli Toscanolla oli nykyisin muhkeat viikset, huonosti menestyvä Cobra, vähän ystäviä, ja hän oli Tank Cabinissa pelituulella.
The Convertibles, Armand Washington ja Eli Toscano keikkuivat samassa kiikkerässä veneessä osavaltioiden rajoilla. He olivat modernin elämän lainsuojattomia, konkurssikypsiä yksityisyrittäjiä vailla työlupaa tai vaikutusvaltaisia ystäviä kaupungissa, joka oli heidän maailmansa napa.


2. Tank Cabinin juomavarastossa heitettiin noppaa. Crapsin pelaajia ei kiinnostanut tulivatko The Convertiblesin muusikot kuusta, ja mikäli tulivat, olivatko he maksaneet siellä jäsenmaksunsa.

Mitä se on:

Craps on kahden nopan arpapeliä, jossa on mahdollisuus heittää kolmekymmentäkuusi erilaista silmälukua. Tarjolla olevien vaihtoehtojen todennäköisyydet on jokaisen helppo laskea ja eri yhdistelmistä saatavat vedonlyöntikertoimet ilmoittaa talo. Todennäköisyydet ja kertoimet ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Niiden väliin jää paljon ilmaa. Mitä enemmän ilmaa sitä suurempi voittomarginaali talolle. Tank Cabinin Stickman – rahaliikennettä valvova ja pelivuoroja jakeleva kepinheiluttaja – oli Armand Washington, mutta noppapöytä ei ollut hänen. Kenen se oli, sitä ei voinut tietää, ehkä Giancanan.   

3. Tank Cabinin musiikillinen ohjelmisto ei kiinnostanut ketään. Bändi oli pelkkää rekvisiittaa, jolla klubi perusteli huikean seitsemänkymmenenviiden sentin sisäänpääsymaksun.

Theodore Villan Jazz Quartetissa tuurannut Ed Wilson oli tottunut siihen että Villan yhtyeessä muusikot luovuttivat osan keikkapalkkiostaan solistin pelaamaan yhteispottiin. Ei siinä ollut mitään kummallista. Köyhät elivät mieluummin pienten voittojen toivossa, kuin viitsivät vahtia mitätöntä palkkaansa, jonka kanssamuusikot olisivat tuhlanneet hedonistisiin tarpeisiinsa. Tämä tuli yllätyksenä Malkylle.

***

The Convertiblesin debyytissä ei ollut mitään mikä olisi jäänyt aikakirjoihin minään muuna kuin yhtyeen ensimmäisenä esiintymisenä. Se tietenkin sinällään riittää ja on mieleenpainuva kokemus Malkyn kaltaiselle noviisille. Maksaneille katsojille tällainen tapaus on hämmentävä, joskus huvittava mutta useimmiten pelkästään ärsyttävä kokemus. Mutta mitä muuta voi odottaakaan silloin, kun yhtyeessä on basisti, joka akateemiseen tyyliin hallitsee instrumenttinsa mutta ei soitettavaa musiikkityyliä, tai saksofonisti, joka kylläkin hallitsee tyylin (onhan se sentään vähintäänkin puoliksi hänen luomaansa) mutta ei taida soittimensa hienouksia. Joten kun Malky harhaili teknistaiteellisilla poluillaan ja kuvitteli sen olevan hienoa, oli Wilsonin tehtävä pitää rytmiryhmä jotenkuten kasassa. Ei ollut helppoa sekään. Rumpukapula takertui kämmenpohjaan. Todettuaan olevansa sekä liisterissä että punasävyisessä maalissa teki Wilson välttämättömyydestä paheen ja esitti kömpelön liimanäppitempun pelleilyä varautuneesti seuraavalle vähäväkiselle yleisölle. Wilson hikeentyi kasvattipojalleen.
Hendersonilla pysyi kitara kädessä ja harppu huulilla ilman apukeinojakin. Hyvä niin, kun kerran alton suukappale ei tuntunut kotiutuvan Coneyn huulien väliin millään. Coney oli vuosikaudet treenannut tullakseen trumpetistiksi, oli käyty soittokunnat ja karjakerhot Virdenistä itään, oli soitettu auringonlaskuille ja -nousuille ja pierty verta partioleireillä. Ja nyt hänellä oli neekeripilli, jota hän viimeisenä olisi halunnut suudella. Saksofoni oli populaarisoitin.
Mutta oliko vaihtoehtoja, ei. Coney ei tässä orkesterissa trumpettiin koskisi. Wilson aikoi siitä pitää huolen vastakin.
Sweetie Henderson oli kaiken kokeneena lavakettuna huolehtinut siitä, etteivät tavernat pystyneet epäämään esiintyvältä taiteilijalta tämän tarvitsemaa elämännestettä. Hendersonin povitaskusta luikersi letku harpputelineeseen juotettuun lenkkiin. Henderson, jolle drinkkilasien löytäminen tuotti joskus vaikeuksia, oli kovin mielistynyt juoma-automaattiinsa ja käytti sitä aina.

Keikka onnahteli loppuunsa. Coney sai luvan mennä nopalle. Väkeä oli niin vähän, ettei toista settiä edes harkittu. Mistä seurasi ettei orkesterille heruisi yhtään ylimääräistä senttiä lipunmyynnistä. Mistä seurasi että orkesteri oli alkavalla huonolla tuulella. He olivat omien riitasointujensa lisäksi saaneet kuunnella yleisön taholta luokattoman alatyylistä sulattoslangia. ”Homokanit” oli ollut suosittu ivahuuto. Samoin ”Pervertit” ja ”Hihhulit” olivat kuluneet käytössä. Kenenkään ei tehnyt mieli palata Tankkihuoneeseen enää huomisen jälkeen.
Ja huomisenkin jälkeen Armand Washington jatkaisi kykyjenetsintäänsä ja hoikan viinan myyntiä.  



Kuten kuka tahansa noppapöytää pyörittävä, niin myös Washington toivoi pelaajien asettavan panoksensa kaikkein suurimpia kertoimia lupaaviin peliruutuihin. Asetelmassa oli tietenkin ansa, sillä mitä epätodennäköisempi yhdistelmä oli sitä huonommaksi kertoimet muuttuvat suhteessa riskiin. Tuplaykkösten kohdalla oikea suhdeluku on 1 : 35, mutta kympin panoksella sillä sai vain kolmesataa. Joku veti viisikymppiä välistä.
Jotkut uhkapelurit, muun muassa musiikkiliikkeensä jäämistöä realisoiva Eli Toscano, suosivat hatusta vedettyä järjestelmää, jossa edellisten kierrosten tappiot pyrittiin voittamaan takaisin seuraavien kierrosten korotetuilla panoksilla. Toscanon unelmien pilvireunuksella hämärtyneen pelitaktiikan mukaan ainoastaan tuottavimpia silmälukuja kannatti pelata. Ne olivat niitä tuplaykkösten tapaisia harvinaisuuksia. Toscanon ajatukset kulkivat suurin piirtein näin: Jos jokin silmäluku oli ollut tarpeeksi kauan kadoksissa, niin mahdollisuus jättipotin saamiseksi kasvoi sitä mukaa kuin yhdistelmät antoivat odottaa itseään. Tämä on tietenkin täyttä roskaa. Mutta mitä useammin vuorossa oleva heittäjä hyppyytti veralle seitsemän silmää antavia helppoja yhdistelmiä (1 : 5)  sitä pontevammin Toscano panosti tuplaykkösiin – esimerkiksi. Toscanon peli-idea oli aika läpinäkyvä. Ja Coney näki sen. Armand Washingtonin olisi pitänyt nähdä. Hänen ei olisi muuta tarvinnut tehdä kuin hoitaa lestinsä ja kerätä provikat, mutta hän ei malttanut olla asettamatta peliin omia vetojaan. Virhe. Siinä leikissä saattoi mennä omat ja firman rahat sekaisin. Jostain syystä Washington pelasi Toscanon pelin mukana. Tuplavirhe. Tank Cabinin pelimoottorina toimi leukoja louskuttava, savijaloilla keekoileva laardiperse.
Ja sellaisia Coney rakasti. Hän laski orkesterinsa vähiä rahoja, sulki korvansa musiikkia koskevilta herjoilta ja kiristi noppanaamansa ilmeettömäksi. Niin kauan kuin oli peliä oli elämää. Coney ei ollut pelaajista tyhmin, joskin hän oli auttamattomasti tylsin. Hän pelasi useimmiten pelkkiä Pass line ja Come -vetoja, oli heittäjän puolella eikä langennut kalliisiin yhdistelmiin. Siten Craps-pöytä sai hänestä mahdollisimman lievän niskalenkin. Pitkässä juoksussa pelkkiä Come-vetoja pelaava ajanpysäyttäjä hävisi satasen panoksella dollarin ja neljäkymmentä senttiä. Coney ei ollut mikään tuulen kuksija.
Coneyn hidas pelityyli oli omiaan ärsyttämään niitä, jotka pelasivat jännityksen vuoksi. Eniten tyhjän hierominen ärsytti rahaliikennettä hoitavaa Washingtonia. Coney oli kuin viidellä sentillä tirkistyskopissa vemppaava koululainen vaikka vieressä olisi ollut taalalla tarjolla tositoimintaa. Coney kärsi tämän kaikessa rauhassa. Hän kärsi pieniä tappioita ja korjasi pieniä voittoja, hän pelasi aikaa ja panttasi. Hänen lisäkseen pöydän ympärillä oli kiiluvasilmäisiä, pelistä sokaistuneita, Any Crapsille tai Hardwaysille kymppinsä uhraavia tosimiehiä.


***

Noppaaminen jatkui varaston pakkilaatikoiden, oluttynnyreiden ja läsnäolonsa näkyväksi tehneen Armandin lihakirveen välissä aamukuuteen. Sweetie Henderson pilkki baaritiskillä. Ed Wilson päivysti. Hänen vastuullaan oli ettei Coney saisi puukosta kylkeen, pyssynperästä ohimoon tai viime kädessä tien varressa haulipuuroa selkään. The Convertiblesin rumpali oli henkivartija valeasussa. Armandin kirves veti ilmeen vakavaksi.

Joey ja Malky olivat vaipuneet kuin siilit horrokseen kuorma-auton lavalle. Heilläkin oli tehtävä. Toscanon Buickista oli siirretty pahvilaatikko kuormuriin. Sitä ei saanut hukata. Samalla he pitivät silmällä takapihaa. Buickiin oli aiemmin illalla kävelty sisään kututarkoituksessa.
Hyvin palellun yön jälkeen Malky kävi ilmoittamassa lähtevänsä etsimään ruokaa. Wilson ei halunnut päästää irlantilaispoikaa toilailemaan rekkavarikoiden ja satamajätkien keskelle ilman esiliinaa eikä paljon sittenkään. Ei heillä ollut rahaakaan. Malky esitteli isäpapalta saamaansa kahden taalan seteliä. Wilson passitti Joeyn matkaan.
Kahdeksaan mennessä pelaamista jatkoivat enää Coney, Toscano ja Washington.
Sweetie Henderson opetti tikahtumaisillaan olevalle Malkylle intiaanipokeria.
Edward Wilson päätti koppuraiseksi maaliliisteritönköksi kuivuneen kätensä rapsuttelun.
Joey palasi hot dogien kanssa. Malky ei sanonut sanaakaan Joeyn syöttäessä loppurahat limukoneeseen. Henderson siunasi ruuan ja se siitä. Jos äänettömyys on yhteisymmärryksen vaiteliaampi merkki, niin sulassa sovussa pureksivat vanhemmat ja nuoremmat miehet Tank Cabinin tiskillä pienimuotoisen aamupalan. Joey röyhtäisi cocacola-aamenen, ja päivä oli saatettu unisesti jolkutellen käyntiin. Pojat menivät potkimaan lunta.
Noppapöydästä kantautuvat kireät, yksiriviset komennot alkoivat vähitellen täydentyä normaaliäänellä käydyksi, kokonaisia lauseita sisältäväksi sanailuksi. Kuului Coneyn nykivää, puoliautomaattiaseen louskutusta muistuttavaa rikkinäistä naurua, Toscanon puolustuskannalla olevaa sadattelua ja Armandin raisua sulattoslangia.

Coney tuli varastosta. Toscano seurasi perässä tyhjät kädet selän taakse ristittynä. Coney tarttui selkäänsä saanutta pelikumppania hartioista ja painoi tämän pään kainaloonsa. Toscanoa vitutti. He astelivat vessaan keventämään mieltään ja oloaan. Armand Washington nosti laattaraudan tiskin takaa ja telkesi varaston.
Wilson oli helpottunut ettei mitään ollut illan ja yön aikana tapahtunut. Ei partioautoa oven takana, ei epäasiallista käytöstä hävinneiden taholta, ei tappelun tappelua lähimaillakaan – lukuunottamatta keikanaikaisia poskisolisteja. Jopa pikkujannu oli pysynyt aisoissa. Kun jokaiseen mahdolliseen ongelmaan piti varautua ja olla vastuussa niistä yksin, niin se veti hermon kireälle ja vatsan kuralle. Teki mieli vetää pikakänni.
Washington palautti kassaan seteleitä mutta vielä enemmän kuitteja, ja kaatoi tukevan moukun.
 — Miten meni? Wilson kysyi vaikka tiesi vastauksen.
Turha siihen oli silloin vastatakaan. Washington kaatoi itselleen lisää havannalaista. Hän oli pelannut omaan pussiinsa, vetänyt suoraan sanoen välistä. Jos Coneyn pelityylillä tapettiin aikaa ja mielenkiinto, niin Washingtonin tapa oli hengenvaarallinen. 
Wilson haukotteli hyväntuulisesti ja tönäisi vierustoveriaan. — Kuuliko Sweetie?
 — Mitään ei kuulunut, se kertoo kaiken, Henderson hyrisi. — Silmä silmästä, hammas hampaasta. Herra Armand potkii omaa tutkaintaan vastaan periessään laumaansa viihdyttäviltä neekereiltä rahaa virvokkeista.
Rommilasi kilahti tiskiin. Washington työnsi nyrkkinsä Hendersonin leukaan ja hieroi.
Wilson tarttui kapakoitsijaa ranteesta ja puristi. Seurasi  tuijottelua. Washington luovutti ensin.
Hän riuhtaisi kätensä irti, oikaisi verestä pakkautuneet sormensa suoraksi, otti tiskin alta pampun, marssi salin poikki ja potkaisi takaoven auki. — Antaa vetää! hän mylvi.
 — Sillä tavalla juuri, Henderson kapinoi. — Heitetään neekerit pihalle, mutta muut saavat jäädä. Mikä Armandista on paremman tehnyt? hän kysyi Wilsonilta. — En minä massa Armandin rahoja ole vienyt.
Wilson veti Hendersonin alas tuolilta ja lähti viemään tätä ulos. Henderson syytteli kapakoitsijaa kurjaksi peluriksi ja kitupiikiksi, huonoksi kykyjenetsijäksi ja rosvoksi. Wilson sai tukittua kitaristin suun.
Washington potki parketilla pyöriviä pulloja päin seiniä. Aamuvuorosta vastaava nainen tepasteli aamutomeraa kiukkua täynnä sisälle. Hän oli ehkä Armand Washingtonin rouva, muori, sisko tai ei mikään niistä mutta mielenlaatu oli sama. Nainen huitaisi muhvillaan miestä väistymään. Vessasta palaavalle Coneylle hän vihelsi.
Toscanon onnistui pinnistää viiksenkärkiä liikauttava väkinäinen hymy hänen kävellessään apein askelin Buickille. Yksinäinen, tyhjätasku promoottori oli sydäntä särkevä näky. Malky ei kehdannut vaatia Toscanolta  vaivanpalkkaa auton vartioinnista. Joeylta lapsus jäi huomaamatta.
Siivooja kiikutti viinavoittoisen kahvimukin kuormurille ja työnsi sen Hendersonin kouraan.
Henderson säikähti tuntemattoman lähentelyjä.
 — Tulen kuuntelemaan teitä huomenna! nainen korotti ääntään turhan kanssa. — Gospelia tämä läävä kaipaakin!
Wilson pukkasi tyytyväisenä hyrisevän kitaristin Fordiin ja istahti astinlaudalle. Hän kaapaisi lunta kouraansa ja ryhtyi kiillottamaan kenkiään. — Squeeze taitaa olla vielä auki...? hän katsoi Coneya kysyvästi.
Coney ravisti päätään. Se Buickista nostettu pahvilaatikko vaati toimenpiteitä.
Joey niisti kellertävää limaa keltaiselle lumelle. — Lähdetään menemään jo tai me jäädytään pystyyn.
Melkein veljellisesti Joey ja Malky tönivät toisensa kuomun alle. Tuuppiminen edisti myös verenkiertoa.
Paluumatkalla Henderson hurisi hiljakseen ’Stagger Lee’ -bluesia.

”Back in '32 when times were hard,
He had a Colt .45 and a deck of cards,
Rat-drawn shoes, an old Stetson hat,
A '28 Ford and payments on that.
His woman threw him out in the ice and snow,
And told him not to come back there no more.
He hadn't copped for a long, long time,
And he had to play with Jojo 'cause he didn't have a dime.
He walked through rain and he walked through mud,
Till he came to a place called the Bucket of Blood.
He said, "Mr. Motherfucker, you must know who I am."
Barkeep said, "No, and I don't give a good goddamn."
He said, "Well, bartender, it's plain to see,
I'm that bad motherfucker named Stagger Lee."
Barkeep said, "Yeah, I heard your name down the way,
But I kick motherfucking asses like you every day."
Well, those were the last words the barkeep said,
'Cause Stag put four holes in his motherfucking head.
Just then in came a broad named Nellie Brown,
Known to have more coins than any bitch in town.
She came 'cross the bar, pulling up her skirt,
The way the bitch always started to flirt.
She dug the barkeep and said, "He can't be dead."
Stag said, "Well just count them holes in the motherfucker's head."

 — Lloyd Pricen versiosta on viimeiset säkeistöt jätetty pois, Coney tiedotti Fordin jurratessa liittymästä pikatielle.
 — Kuka helvetti on Lloyd Price?
Wilsonia kiukutti Coneyn työmoraali, sillä se pilasi muidenkin ilon.
 — Lloyd Price vai? Musta gigolo. Kovaa vauhtia menossa listaykköseksi.
 — Koskaan kuullutkaan...
 — Sen kyllä voi uskoa, Ed! Aivan kuin sinä asuisit jossain metsässä. Joeykin tuntee musiikkibisneksen paremmin.
Wilsonin kulmakarvat koskettivat toisiaan. — Antaa tuntea vaan, hän kuiskasi.
 — Ovatko ne kenties huonoja ne säkeistöt? Henderson kysyi.
 — ABC:n mukaan liian rajua kamaa radioeetteriin.

She said, "You look like you ain't copped in quite a time.
Why not come to my pad. It won't cost you a dime."
"But there's something I'll have to say before you begin.
You'll have to be gone when Billy Dilly comes in."
"I'll stay there till Billy Dilly comes in, till time comes to pass. And furthermore I'll fuck Billy Dilly in his motherfucking ass."
Well they started to fuck, and she started to fart.
He said, "What's wrong, bitch?" She said, "Coming, sweetheart."
Just then Billy Dilly rolled in and said, "You must be
That bad motherfucker called Stagger Lee."
"Yeah I'm Stagger Lee, and you'd better get down on your knees and slobber my head,
'Cause if you don't you're sure to be dead."
 Billy dropped down and slobbered on his head,
 But Stag filled him full of lead.




TYLLIHAMEITA JA KREPPISUKKIA

Lauantai 31.1.1959

Järveltä lipunut sumu kimalteli Fordin kuomun harmaanvihreällä pinnalla kauniisti. Katuvalot olivat vaihtuneet aamuaurinkoon. Taivas oli sininen. Kuomun alla kosteus tuntui epämukavalta, se tunkeutui luihin ja vielä syvemmälle, aina muniin saakka.
Joey repi auki Toscanon antamaa laatikkoa. Sisältö oli kevyttä kamaa: The Chantelsin pitkäsoittolevyn uudet kansipainokset. Ne piti maanantaihin mennessä vaihtaa vanhojen tilalle. Coney oli luvannut hoitaa newyorkilaisen End -yhtiön tilauksen – olihan hänellä salamisämpylöillä toimiva juoksupoika. ’We Are The Chantels’ -kansien vaihtomanööveri sovitettiin lauantai aamupäivään, syystä että heillä sattui olemaan kulkuväline ja tilauksen aikataulu oli yhtä kiireinen kuin The Convertiblesin hikinen viikonloppukin. Malky oli luvannut auttaa Joeya, se oli mukavasti luvattu. 

Hytissä oli lämpimämpää. Coney sompaili kuormuria huumaantuneena vuorokaudessa olevien tuntien vähäisyydestä. Henderson oli hyvällä tuulella. Hänellä oli käytännössä katsottuna treffit sovittuna. Väliäkö sillä jos nainen oli Armandin sukua.
Wilsonia ei viety Squeeze-klubille eikä hän halunnut palata asunnolle, jota vuokraisäntä vaani, joten hän mukautui. Oli hänellä silti oikeus tietää miten noppapöydässä oli käynyt.
Coney pudotti laihanlaisen setelinipun Wilsonin syliin ja tämä plarasi rahat läpi. Ei siinä ollut enempää kuin pari sataa. Saman verran sai soittamallakin.
Coney hieraisi otsaansa ja siristeli silmiään. — Jos välttämättä haluatte kuulla, vaikka sillä ei olekaan mitään merkitystä, hän kähisi yhtä hiljaa kuin Wilson arkisimmillaan, — kun kerran rahoja ei vielä voida jakaa, joten niitä ei kai periaatteessa ole olemassakaan, mutta joka päivä ne kasvavat vähän korkoa, jolloin maksunajan koittaessa sitä voi olla vielä himpun verran enemmänkin, niin –
 — Asiaan! Wilson löi kojelautaan. Hän oli koko illan ja aamun kuunnellut päätöntä lätinää.
 — Toscano on pystyssä meille neljäsataa! Coney rääkäisi.
Sen mitä Coney oli alton käsittelyssä kokenut häviävänsä hän oli yrittänyt paikata laulamalla kurkkunsa pohjasta. Lienee arvattavissa onnistuuko tällainen kompensointi luontevasti tai edes hallitusti. Eikä senkään jälkeen huutamista kannattanut jatkaa.
 — Huh? Henderson huhahti.
Wilson työnsi puolet rahoista taskuunsa ja antoi toisen puolen Hendersonille. — Siitä on ollut puhetta että velaksi ei pelata eikä velkaa anneta, molo.
Coney runnoi vaihteita kun ei muutakaan voinut. Hänen toverinsa olivat kiittämättömiä. — Toscano kuittaa velkansa kustantamalla meille studioajan, hän sanoi hitaasti, joka painoa taivuttaen kuin piikkilankaa.
 — Perkele! Wilsonilta pääsi. — Minä olisin ottanut rahat!
 — Kuulunko minä tähän velkasuhteeseen mukaan? Henderson kysyi hieman hillitymmin.
Ed Wilson hermostui. — Herää, pässinpää.
Coney sipisi äänihuulet ruvella miten Toscano oli luvannut kustantaa heille kymmenen tuntia äänitysaikaa. Se oli hyvä diili neljääsataa vastaan. Wilsonin mielestä se oli huijausta, hän tiesi, kuten monen muunkin olisi pitänyt tietää, ettei Toscanon autotallissa enää ollut kunnollisia laitteita. Ne oli myyty.
Coney vakuutti tienneensä tämän. Ei häntä Cobran tilat kiinnostaneetkaan. Toscanolla oli luottoa Chessille. Saattoi liittyä siihen että Willie Dixon oli päässyt palaamaan takaisin entisten työnantajiensa luo. The Convertibles pääsisi Chessin moderniin studioon, jossa oli kuulemma neliraiturikin, ja Toscano maksaisi viulut. Kymmenen tuntia, niin, siinä ajassa ehtisi tehdä vaikka mitä. Olisi aikaa tehdä kunnon näytelevy Mercurya varten, esimerkiksi Mercurya, olihan niitä muitakin vaihtoehtoja. Lontooseen karkaavat Jazz Quartetin tyypit saisivat vielä kuulla kummia. Koko Chicago saisi kuulla uutta ja outoa musiikkia. Näin Coney jatkoi taivaisiin kurkottavaa hekumointiaan. Hän lensi sunnitelmineen kovin kauas ja korkealle. Sieltä maanpinnalle kiskominen uhkasi viedä heidät tieltä. 
Wilson keskeytti Coneyn päättömän ja päättymättömän puhetulvan. — Minähän en sinne lähde.
Coneyn takapuoli tavoitti nahkapenkin.  — Excusez-moi?
 — Edward ei lähde sinne, Henderson sanoi.
Coney retkahti ratin ja äänimerkin päälle. — Ja miksi vitussa et lähde? hän huusi töötin yli.
 — En vaan lähde...
Coney ei voinut uskoa korviaan. Hän oli hoidellut yhtyeelleen suolarahojen lisäksi mansikat ja kermavaahdot kaupanpäälle eikä mikään tuntunut kelpaavan. Hän uhkaili Wilsonia sanomalla ettei tämä ollut korvaamaton. Hän yritti esittää kovanaamaa sanomalla että kannunkolistelijoita South Sidessa riitti pilvin pimein. Hän sanoi kysyvänsä vaikka itseään Leonard Chessiä paikkaaman Wilsonia; ei vaan korvaamaan kokonaan!
Wilsonin huulet eivät liikkuneet kun hän sanoi: — Olkaa hyvä vaan.

Ford pysähtyi mom’s & pop’s -puodin eteen. Joey kurkisti pressun alta hyttiin. — Teddy taitaa olla suuttunut? hän kysyi.
 — Turpa kiinni ja antaa heittää!
 — Aye, aye, sir! Joey hävisi näkyvistä.
Ed Wilson pukkasi Hendersonia kylkeen, veti takinliepeensä vapaaksi ja vääntäytyi kadulle.
 — Minne vittuun sinä luulet meneväsi? raakkui Coney hermoja riipaisevasti. — Meillä on juttu kesken!
Flunssainen varis uhitteli vaikenemiseen taipuvalle selälle.

Wilson seurasi Joeyn ja Malkyn jäljessä kulmakauppaan. Joey esitteli lihasäilykkeistä pyramidia rakentavalle hispaanopojalle Endin leimalla varustettua saatekirjettä. Malky ja Wilson jäivät tutkimaan levyhyllystä löytyvää alkuperäistä ’We Are The Chantels’ -kantta.
Ei siinä ollut kuin valokuva laulajatytöistä. He olivat vaaleanpunaisissa mekoissaan ja kreppisukissaan, pitkissä, käsivarret peittävissä persikanvärisissä käsineissään, koruineen, myssyineen ja tukkalaitteineen oikein edustavia ja komeita neitokaisia. Joeyn ikäisiä. Oikein mustia ja kunnollisia. Takakansi kertoi heidän tulevan Bronxista. Joey sai unohtaa nämä tytöt.

Malky vaihtoi kannet ja ryhtyi järjestämään levyhyllyä uuteen uskoon. — Aika huono se olikin, vai mitä? hän kysyi Wilsonilta.
Wilson hymähti.
 — Myönnä pois, Redhand! Malky yllytti. — Foto on valokuvaliikkeen kauhtanan lakanan edessä otettu konfirmaation jälkeinen pyhäkolttuportretti. Se sanoo: meillä on vielä immenkalvo kunnossa.
Se oli Malkylta melkoisen rohkea veto.
Wilson ei ollut varma. Ei hän tuntenut uskonnollisia rituaaleja. Hänet oli lastenkodissa pakkokastettu. Tavallaan Malky oli oikeassa. Tyttöjä oli vaikea erottaa todellisina henkilöinä toisistaan, he olivat kaikki kuin samasta pinkistä tyllistä kokoon harsittuja. Mustat nuket kirjahyllyllä, helmet lasia, hansikkaat lainassa.
 — Mutta tämä toinen vasta typerä onkin, Redhand! Malky osoitti uutta painosta, jossa laulajaneitojen tilalle oli tanssahdellut kaksi valkoista teiniä. Poika valitsi kappaletta jukeboksista tytön seuratessa monimutkaista suoritusta. Se oli Seeburgin soitin.
Wilson vilkaisi ulko-ovella haahuilevan Joeyn suuntaan. — Älä käytä sitä nimeä…
 — Niin, siis… Malky takelteli. Hän oli vain yrittänyt olla, miten sen sanoisi – toverillinen.
 — Oye, amigo, Wilson herätti säilykepurkkitorniaan ihailevan myymäläapulaisen ja näytti vanhaa pahvia. — Mitäs tykkäät?
Poika vilkaisi vähän sinne päin. — No mal. Söpöjä tyttöjä. Muy Guapas, ¿Si? Teidän makuunne?
Wilson osoitti uutta kantta. — Entäs tämä sitten.
 — ¿Chicos de escuela bailar? Entonces… Poika tuli lähemmäksi. Wilson ja Malky eivät oikein näyttäneet markkinointitutkimusta tekeviltä haastattelijoilta vaan pikemminkin vaarallisilta crapulosoilta. Hän katseli levyjä muttei osannut päättää kummalle kannelle kallistuisi. Ei ollut musta musa tämän kaverin osastoa.
Wilson tarjosi täkyä: — Hyvät tissit, mitä?
 — Jeaah, tosi tärskyt, apulainen vastasi helpottuneena. — Upea maquina.
Joey rummutti ovensuussa reisiään. Hän oli sekä kärsimätön että kohmeessa. Jos he viipyisivät joka liikkeessä yhtä pitkään niin keikkaan kuluisi vuosi. Jotain tehdäkseen hän työnsi taskuunsa yksinäisenä ajelehtivan perunan ja astui ulos. — Mä menen jo! hän hoputti Malkya.
Wilson osti tupakkaa ja lähti ulos. Hän huusi katua alas hölkkäävää poikaansa palaamaan takaisin.
 Joey maleksi takaisin liioitellun hitaasti.
 — Voin heittää muutaman pahvin matkan varrelle, Wilson sanoi sopuisasti.
Joey veti silmänsä viiruun ja katseli ottoisäänsä epäillen. — Jos sä menet Indianaa, niin me jätetään se väliin, hän sanoi, tyrkkäsi kannet Wilsonille, ja hävisi Dearbornin suuntaan. Joeyn talvitakki alkoi käydä pieneksi, Wilson huomasi, ja housut olivat melkein puhkikuluneet. Mikäli jatkossakin oli aikomus käyttää lapsityövoimaa The Convertiblesiin liittyvissä liikeasioissa, pitäisi hänen hankkia pojalle uusia vaatteita. Mutta kun ei ollut millä hankkia.
Hän poikkesi velvollisuudentuntoisesti kemikalion, pirtelöpuodin ja soitinliikkeen levyhyllyillä tarkistamassa Chantelsien nykykunnon. Hän osti viinakaupasta eväspullon ja korkkasi sen pakettiauton takana. Suu kipristeli miellyttävästi katajanmarjan mausta. Hän kyykki kuin kankeatekoinen pojankoltiainen jalkakäytävän reunalla ja tunki upouudet pahvineliöt lumen tukkimaan sadevesiviemäriin. Se lievitti hänen kiukkuaan vaikka miten paljon.

Wilson nousi juna-asemalle. Matka kesti juuri sen verran kauan, että hän ehti sopivasti päihinsä ennen 63rd Streetiä. Kolme korttelia vielä ja hän oli kotiovella.
Hän oikaisi väsyneen kroppansa sängylle. Jouset päästivät venyttelevän tervetuliaisnaukaisun.



PAHAA VERTA

Pojat olivat muuttaneet työjärjestystä. Malky oli liian hidas liikkeissään, joten hän sai roikkua perälaudalla ja ojennella levykansia. Joey heitteli arvottomiksi pahvinpaloiksi muuttuneet originaalit lavalle, juoksi kuorma-auton edessä, vierellä ja takana, toisella puolella katua ja kortteleiden taakse, hän väisteli aamuruuhkassa ihmisiä ja autoja ja teki tehtäväänsä niin kuin vain ikiliikkuja jaksaa. Ja niin he etenivät hiljalleen kohti South Sidea. Mutta vaikka Joey olisi tehnyt mitä, niin sillä työtahdilla ei yhden päivän aikana ikinä ehdittäisi käymään läpi kaikkia liikkeitä.
Coney ei oikeastaan jaksanut välittää. Pahviläpyskät olivat pienimpiä huolenaiheiden hippuja hänen nykyisten projektiensa jäävuoressa. Ford jurnutti hiljalleen alas State Streetiä, Joey säntäili kuormurin ympärillä kuin hirvikärpänen. Coney pysäköi 1. piirin poliisiaseman eteen ja laittoi Music Boxin kortin tuulilasille. — Mikä vittu sitä Wilsonia riepoo? hän kysyi Hendersonilta. 
Henderson pyyhki uupuneesti ryppyistä otsaansa. — Edwardin ylpeys ei salli hänen astua Chessin premisseihin. 
 — Premisseihin Sweetie? Coneyn leukaperät jauhoivat purukumia ärtyneesti. — Mitä isot pahat sudet ovat pikku-Wilsonille tehneet? Pitääkö niitä käydä tukistamassa? 
Henderson nakersi tyhjää letkua. — Chessit vedättivät Edwardilta sävellyksen.
 — Vitun kamalaa, Sweetie. Sellaista sattuu.

Mutta Edward Wilsonia oli sattunut erityisen paljon. Tämä oli tapahtunut Wilsonin kitarakaudella, kun Chess oli sijainnut vielä Cottage Grovella ja heillä oli ollut pulaa Muddylle sopivista kappaleista. Chessit olivat kutsuneet Wilsonin piipahtamaan studiollaan. Wilson oli ollut halpa ja halukas mies, hän oli mielellään lähtenyt esittämään laulujaan, sillä jotain sitä oli yritettävä, johonkin hänenkin oli uskottava. Jokunen kiekko siinä oltiin sitten kaiverrettu. Willie Dixon oli kiittänyt, Phil Chess antanut kympin ja Leonard-veli luvannut ottaa yhteyttä.
 — Eikä ottanut? Coney poksautti hyttiin mansikanhajuisen purkkapallon. — Mitä sitten? Ei aikuinen mies niin herkkänahkainen saa olla.

Ei kai se pelkkää herkkänahkaisuutta ollut. Tapahtui paljon myöhemmin: Samuel Beechumin tavernassa istunut kitaraheppu oli kehuskellut olleensa tekemässä nauhaa itsensä Dixonin kanssa. Michigan Avenuen uuteen studioon oli haalittu kitaristi ja rumpali säestämään bassonsoiton taitavaa laulaja-tuottajaa. Keikka oli ollut helppo, muusikko kertoi, kappaleen pohjat olivat olleet jo valmiina, ei tarvinnut kuin kopsata ne vanhalta lakkalevyltä ja vetää vähän modernisoidummin uusiksi. Wilson oli istunut nurkkapöydässä ja kuunnellut. Vaikka vuosia oli jo mennyt, ei hänen muistinsa ollut huonontunut. Hän pyysi Dixonista intoilevaa tapamuusikkoa tapailemaan muutakin kuin huuliaan. Tämä oli tarttunut kitaraansa. Blues oli kuulostanut Wilsonin korviin kovin tutulta.
 — Edward oli tehnyt laulun naisensa muistoksi… Hendersonin ääni kuulosti painuneelta. Oli hänkin laulanut osaltaan keikkaa suohon.
 — Paaaskat, Sweetie! Coney venytti. Sitten hän laski vuosia. — Oliko se eukko Joeyn äiti?
Henderson kielsi tietävänsä enempää. Ehkä oli, mahdollisesti ei. Ei Henderson ollut häntä koskaan nähnyt, tunsi maineelta vain. Wilsonilla oli tapana ajautua itseään kovempien seuraan. Tämä nainen oli ollut kovin tunnettu tietyissä piireissä. Tanssija. Tulista kreoliverta ja semmoista. Tanssikenkä vähän vippasi joskus...
Coney nauroi ja kiskoi purukumia etuhampaistaan. — Kyllä minä ymmärrän mikä huora on, Sweetie!
Täysi Lucky Strike -aski lensi ikkunasta hyttiin. Joey huohotti jalkakäytävällä, hän piteli kylkiluitaan, hänen rintansa nousi ja laski.
Coney kiitti savukkeista ja puhalsi loppuunjauhetun purukumin katuun. — Kaikki vaihdettu? hän kysyi.
 — Ei. Ei jaksa enää.
Joeynkin kestävyydellä oli mitta ja määrä. Verenmaku suussaan hän käski Malkya väistämään ja rojahti lavalle.
Coney laittoi vaihteen päälle ja peruutti. Hän tervehti kuormurin kylkeen jumiin jääneeseen Nashiin pujottautuvaa ruskeaverikköä. — Mutta komisario Quinlan, teilläpä on kiva kaara!
Nainen haistatti takaisin.
Coney antoi kuorma-auton vihdoin osoittaa että sillä oli hevosvoimia muuhunkin kuin ryömimiseen. Hän huusi Joeya pitämään huolta ettei Wilson myöhästyisi keikalta.
Joey haistatti.
Coney hieroi aamusta raskaita luomiaan. Ohjauspyörästä sormiin takertuva hikinen paskanhaju ärsytti. Häntä ärsytti sillä hetkellä oikeastaan kaikki. — Kenellekään ei mikään tunnu kelpaavan, mikään ei ole ikinä tarpeeksi, hän purnasi lähes itsekseen.
Henderson lepuutteli selkänojaa vasten. — Jättäisittekö minut Beechumille? hän hyrisi hiljaa.
 — Ei olisi tarvinnut edes mainita.
 — Kiitos, hyvä herra...
 — Naama kiinni, Henderson, jumalauta!
Coney jarrutti liikennevaloihin, hyppäsi ulos ja kiersi avaamaan Hendersonille oven. Ennen kuin tämä ehti sanoa mitään, Coney tiuskaisi: — Baari on oikealla. Vedä pää täyteen niin muutut hauskemmaksi. Kuuden tunnin päästä mennään taas.



AINAKIN KAHDEKSAN TUNTIA MYÖHEMMIN


Coneyn olisi pitänyt olla tyytyväinen iltapäiväänsä. Irwin Marsh oli tehnyt Searsin taustamusiikkilaitteiston lopputarkastuksen ja ollut tyytyväinen kuulemaansa. Coneya oli kiittänyt kädestä pitäen koko tavaratalon johto.
Searsille tehty asennus ei ollutkaan ollut mikään vasemman käden heittokeikka. Seeburg oli lennättänyt levysoittimen avajaistilaisuuteen ostoskeskusten johtajia ympäri valtakuntaa. Se jo kertoi kaiken. Seeburgin systeemi oli laatuaan ensimmäinen koko maailmassa. Se oli piru vieköön alan eturintamaan kuuluva päänavaus ja Music Boxin asentajat olivat sen rintaman tienraivaajia. Searsin jokaiseen hissiin, jokaiseen kerrokseen, jokaiseen kahteensataankolmeenkymmeneenneljään myyntipisteeseen oli johdettu yhden ainoan, pesukoneen kokoisen soittimen tuottama tauoton viihdemusiikki. Laitteeseen mahtui kaksikymmentäkahdeksan kuusitoista kertaa minuutissa pyörivää yhdeksän tuuman levyä, jotka takasivat yhtämittaista ääntä neljäkymmentä tuntia. 40 tuntia! Viikon aikana laite piti laittaa pyörimään alusta uudelleen ainoastaan kerran. Joskus aikojen alussa tavaratalojen auloissa oli ollut pianisteja, jopa pieniä orkestereita, jousikvartetteja ja sen sellaisia, mutta ei enää. Ei enää koskaan tämän paukun jälkeen. Coney ei ehtinyt ottaa osaa samppanjatarjoiluun. Tank Cabin kutsui. Asiat piti asettaa tärkeysjärjestykseen tai edes järjestykseen. Liikaa asioita yhdelle päivälle. Aivan liikaa toisistaan riippumattomia bisneksiä, joista jokainen tuli hoitaa asiallisesti kotiin. 

 — Minne sinä ajat...? Wilson hönkäisi Coneyn korvan juureen, ja katkaisi tämän numeromagiaan uppoutuneet haaveet.
 — Vittu, kuinka joku voi haista pahalta! Coney tiuskaisi. Hän oli ajatuksissaan ajanut Tank Cabinin ohi. Vanhan rekkavarikon tiloissa toimiva jukeklubi oli Garyn keskustaan johtavan sisääntuloväylän alussa, se oli erinomaisen näkyvällä paikalla, mutta ohi mentiin niin että kolisi.

Wilson erehtyi katselemaan sillä silmällä vastaan kiitävää kaupunkia. Hän näki postitoimiston ja rautatieaseman, Capitolin teatterin ja Weegmanin apteekin, hän näki liikaa neonvaloja. Kuorma-auton hermostunut tutina ja sen ympärillä tyhjäkäynnillä polkevat autot saivat Wilsonin mahalaukun kiehumaan. — Käänny takaisin, hän urisi.
Kuormureita ei niin vain käännellä, katu oli sitäpaitsi yksisuuntainen.
Ford ajautui Garyn hallinnolliseen keskukseen. Coney lähti kiertämään aukiota, jolla uusklassinen kaupungintalo ja ekletismiä painunein perustuksin edustava piirikunnan oikeusistuin tuijottivat toisiaan väliin jäävän englantilaisen puiston yli. Chicagoon pääsi ryhmittymällä oikeanpuoleiselle kaistalle. Ensimmäinen mahdollisuus meni ohi. Coney heitti kolmosvaihteen sisään, vaihdelaatikko rusahti ja kardaaniakseli päästi uhkaavan äänen. Toinen kierros aukion ympäri meni vauhdikkaammin.
Kaupungintalon edessä oli ilmoitustaulu, jolta saattoi käydä lukemassa kaupunkilaisia koskevia tiedonantoja. Jäi kuitenkin arvoitukseksi mitä piirikunnan pöytäkirjat, kaavoitusosaston lainhuudatustodistukset, liikennevalvonnan uudelleenjärjestelyt tai sheriffin etsintäkuulutukset pitivät sillä viikolla sisällään. Paikallisen Chroniclen aukema oli yhtä suuri mysteeri.
Coneyn viiveellä toimiva vasen aivolohko työskenteli hitaasti, mutta kun se oli aikansa kuvantulkinnan parissa raksuttanut, se lähetti tulokset Coneyn pääkopasta motoriikkapuolelle. Seuraus: Coney väänsi rattia rajusti vasempaan. Takana törähti äänimerkkien kakofonia. Fordin ohi liukui neliovinen Rambler, jonka renkaat eivät pitäneet jäisellä asvaltilla. Kuski näytti Hendersonille rumia eleitä.
Kolmas kierros sitä samaa aukiota. Kaupungintalon kohdalla Coney tallasi jarrupoljinta, kytkintä ja kaasua yhtäaikaa. Moottori karjui ylikierroksilla. Kuormurin runko vavahti, rautaoksidien syövyttämän lavan puurakenteet natisivat ja kuomu heilui puolelta toiselle. Wilson ja Henderson paiskautuivat tuulilasia vasten.
Perälaudalla istunut Joey lensi päin Malkyn bassoa. Myös Malkya keskipakoisvoima heilutti. Mutta heiluessaankin hän ehti tarrata kiinni Epiphonen kaulaan. Toisella kädellään hän hamusi otetta kuomua kannattelevasta kehikosta. Joey pyristeli basson kimpussa. Hän syleili sitä. Hänen sormensa olivat juuttuneet f-aukkoon. Basson kielet painuivat syvälle hänen poskeensa. Joey oli nalkissa.
Malky piteli kehikosta ja bassosta. Hänen kätensä olivat kuin kellon viisarit. Viittä vaille kolme. Hän ei voinut irrottaa otettaan, ei kumpaakaan. Jos sen olisi tehnyt, olisi Epi iskeytynyt lavaan, Joey rähmälleen kaulan päälle, viritystapit lavan läpi ja se olisikin sitten ollut sen soittimen lorun loppu.
Coney survoi peruutusvaihteen päälle ja kaasutti taas. Hullu mies. Malky oli kaatua. Joey putosi basson päältä. Hytistä kantautui kiroilua. Ja jarrut pohjaan. Kaistapää. Ohjaamohytin seinää vasten liukunut vahvistin, kitara, saksofonilaukku ja rummut lähtivät uudemman kerran kolamaan tietään lavan poikki. Malky heilui kuin pampula permanentissa. Basso puhkaisi vastaan pomppivan isorummun etukalvon. Joey ehti väistää vahvistinta mutta sai tuta peltien rämisevän päälleen. Saatana mikä meteli. Malky riippui kehikossa ja kannatteli urhoollisesti Epiphonea, jonka kaulassa kiikkui Wilsonin rumpu. Joey lekotteli lavalla vähän kuin valtamerilaivan aurinkokannella kun orkesteri on kaatunut niskaan.
Hytistä kuului kolminkeskistä sättimistä. Fordin moottori sammui. Malkyn sormet rentoutuivat. Puristuksessa olleet kielet sanoivat neliäänisesti ”boumboum”. Malkysta irtosi erityyppinen voihke. Epiphonen selkä oli hajonnut. Soitin oli sekundatuote, täytyi olla. Joeyn vajaan yhdeksänkymmenen naulan paino kannen päällä oli aiheuttanut niin suuren paineen basson vartaloon ettei takalevy ollut kestänyt sitä. Malky tunnusteli levyyn syntynyttä murtumaa, rapisutteli lakkaa ja kosketteli puuta. Ei se edes ollut umpipuuta, vaahterasta puhumattakaan. Lastulevyn läpi olisi voinut työntää halutessaan nyrkin. Ja kotona sitä lajia tulisikin.
Hytin ovi läimähti auki. Coney huusi ja kiroili väärällä kielellä.
Malky pujotteli lavalla vallitsevan sekamelskan poikki ja kurkisti kuomun alta. Jäistä vettä vihmova sade iski poskiin kuin piikkimatto.
Coney hakkasi Garyn kaupungin ylläpitämää ilmoitustaulua suu vaahdossa. — Vitun idiootit! hän sanoi, ja paljon muutakin.
Huonoja uutisia ilmeisesti. Malky nosteli rillejään. — Ei oikein näy tänne asti…
 — Vittu, älä selitä!
Malky kömpi alas lavalta. Hän kierteli ja kaarteli Coneya kohti kuin puusta pudonnut karhunpentu.
Wilson tipahti hytistä, iski polvensa astinlautaan ja yökkäsi. Joeyn nenä vilahti pressun välistä ja katosi taas.
Malky ihmetteli Coneyn ajotapoja, ne olivat vähän varomattomat, hän moitiskeli, oli melkein sattunut korvaamaton vahinko, oli melkein mennyt –
 — Haista poika paska! Coney raivosi. — Joey alas sieltä lavalta, vittu, eikö sana kuulu! Eikö tuonikäinen jätkä vielä tiedä minne ilmoituksia saa kiinnittää ja minne ei? Coney pauhasi kuin Niagara – ja yhtä vastustamattomasti.
Joey kävi makuulle lavan perimmäiseen nurkkaan. Hän piteli kylkiluitaan. Ei huvittanut nousta.
 — Vittu sentään, tervanappi! ulkona mesottiin yhtä soittoa. — Jos kytät näkevät nämä, niin me olemme kusessa kaikki!
Sateen hakkaman pressun takaa kuului: — Sä toistat itseäsi... 
 — Haista vittu, paska. Sinä et pääse koskaan enää ikinä minnekään meidän kanssa!
 — Koskaan enää ikinä! Joey ähkäisi. — Mitä sä hyviä uutisia tänne asti säästelit!
Wilson tutki silmät harittaen julisteita. — Sweetie, sinulla on viikset... 
Hytistä kuului kieltävä korahdus.
Malky painoi vettä nokkuvan nenänsä kiinni ilmoitustauluun. Oli vaikea ottaa selvää ylipäätään mistään. Satoi. Oli ilta ja silmälasit huurussa. Malky hinkkasi rillejään takinhihaan, hönkäili ja hankaili ja näki painotyöhönsä tehdyt lisäykset. Saksofonistilla oli pitkät korvat ja hännäntupsu. Rumpalilla kukon heltta, kitaristilla kissanviikset ja basistilla...
Malky ällistyi. — Kärsä, saakutti!
Ja korvat, älä unohda korvia. Joeyn kylkiluihin sattui entistä enemmän.
 — Vitun kärsä! Coney ulvoi sutena. — Lue se!
Malky luki: —  ”TANK CABIN PROUDLY PRESENTS: CONEYS PERVERT BIBLES”. 
Edward Wilson pyyhki silmäkulmiaan ja kääntyi pois. Hän tirkisteli kuormurin takaosasta sisään, ja erotti rumpujen takana makaavan pojan. — Viisas ihminen olisi köyttänyt kamat laipiota kiertäviin koukkuihin...
 — Mistä me voitiin tietää että kuski ajaa pullo perseessä!
Wilson notkahteli takaisin hytille ja väisti verta kakovaa Hendersonia. Juomaletku oli nirhaissut kitaristin kitalaen auki.

Coney ja Malky kaapivat julisteet alas. Malky kampesi ruhonsa lavalle. Hytissä lisääntyi kanadanranskalainen meteli ja Ford nytkähti eteenpäin.
Malky muisti kadonneen kynänsä. Hän pyysi saada sen takaisin. Hän oli hyvin huonolla tuulella.
Joey tuijotti kuomun kattoon. — Mä heitin sen pois. Terä meni poikki.
 — Sen voi aina teroittaa uudestaan.
 — Älä. Että sä olet tyhmä! Joey heitti leveäteräisen grafiittikynän lavan poikki.
 — Ne olivat minun tekemiäni mainoksia, Joey, Malkyn äänessä oli uhkaavan tuntuista särmää, — Minun tekemiäni, meidän yhtyeestä.
Malachi McPherson ei enää ollutkaan se mukautuva, helposti käsiteltävä, yksinkertaiseksi heittäytyvä The Convertibles -yhtyeen taipuisin vesa. Nyt hän oli Joeya taidekoululainen, jonka kädenjälkeä oli pitänyt pilkkanaan pienikokoinen mutta suurisuinen nulikka.
 — Sinä olet lapsellinen, Joey...
 — Te taas olette tärkeileviä mulleja.
 — Ja sekö sinua risoo?
 — Ei riso yhtään.
 — Kosket vielä kerrankin mihinkään mikä on minun, tai mitä minä olen tehnyt, niin väännän naamasi solmuun.
 — Oho! Pallero paisuttelee.
Malky pieksi Joeyn saman tien.

Ed Wilson käännähti suolet mutkalla, nosti pressunkulmaa, näki Malkyn istuvan hajareisin kasvattipoikansa päällä ja hierovan tämän poskea pohjalautaa vasten. Joey ei päästänyt ääntäkään. Wilson antoi öljykankaan laskeutua esityksen peitoksi. Hän risti kätensä ja pyöritteli peukaloitaan verkkaiseen tahtiin. Joutilailla käsillä oli tekemisen puute.


YRITTÄNYTTÄ LAITETAAN

Lauantai, The Convertiblesin toinen ilta Tank Cabinissa, ja tupa täynnä. Tämä oli vastoin yleisiä odotuksia. The Convertiblesin perjantainen debyytti oli ollut sen verran luokaton esitys, että tästä olisi luullut tiedon kiirineen niidenkin korviin, jotka eivät palkkapäivänään olleet paikalle vaivautuneet. Väkeä tuli siitä huolimatta. Viisi tai kuusi vaunullista valkoista valkokaulussakkia saapui Chicagosta asti. Armand kävi kuumana. Jotain oli tekeillä. Kun vain olisi tiennyt mitä.
Illan ohjelmisto ei ollut eilisestä parantunut. Bluesia ja jump-jazzia surutta yhdistelevän yhtyeen basisti soitti yhä selin yleisöön. Tätä voitiin pitää ylimielisyytenä, mitä se ei tietenkään ollut, vaan pelkoa. Saksofonisti saattoi olla edellisiltaiseen verrattuna hivenen rehvakkaampi (rahoissaan kun oli), mikä tällä kertaa puolestaan kompensoi harpistin takkuilevia ja hengästyneitä soolonalkuja (haava kurkkutorvessa). Rumpalia ei kukaan noteerannut, hyvä niin. Näin ollen mikään silminnähtävä ja korvinkuultava ei voinut selittää maksaville asiakkaille, miksi joukko chicagolaisia nirppanokkia oli paikalla ja vielä juhlatuulella. Jollei sitten bassorummun revitty etumus ollut jonkinlainen uusin mainostemppu, jota piti Garyyn asti lähteä todistamaan. Vähän samaan tapaan kuin basson tai saksofonin soittaminen selällään oli ollut jonkin aikaa muodikasta. Epätietoisuus aiheutti levottomuutta, se sai ihmiset juomaan.

Ed Wilson venytteli olematonta kaulaansa yrittäessään nähdä lavan edustan vallanneen seurueen. Ne eivät olleet tästä todellisuudesta. Ne olivat eksyneet ja erehtyneet pahemman kerran. Wilson kysyi Armand Washingtonilta tunnistiko tämä niitä.
Vaikka Tank Cabin oli täynnä ja meno baarissa sen mukaista, oli kapakoitsijalla aikaa nojailla kassakoneeseen. Hän oli haalinut enimmän osan sukulaisistaan avukseen.
 — Ei harmainta hajua! Wilsonille karjuttiin vastaukseksi. — Mutta ei se mitään, kunhan eivät ala riitaa haastamaan. Juovat ihan possuna! Armand Washington kaulaili Wilsonia lähemmäksi. — Siellä on se teidän noppa-artistikin! Käske sen käskeä niitä poikkeamaan varastossa!
Kapakoitsija haistoi typerykset yhtä varmasti kuin tentturohtoja kauppaava koijari luulotautisen tai kykyjenetsijä sinisilmäisen muusikon.
Wilson kurkotteli. Hän näki Coneyn istumassa keskimittaisen ja keski-ikäisen, kaiken kaikkiaan aika sopuisan näköisen miehen vieressä. Wilson vilkaisi varastoon missä Malky teippaili Epiphonen selkää ja Joey ähisi kylkiensä kanssa. Armand oli passittanut pojat vartioimaan pelipöytää, ja siellä he nyt omilla tavoillaan kyräilivät toisiaan kuin naapuritilojen nuoret sonnit.
Washington kuiskasi aniksenkostean hönkäyksen Wilsonin korvaan: — Penikoiden pitää pysyä piilossa, ettei mene luvat.
Wilson otti taka-askeleen. Oli hajuja ja sitten – hajuja. Wilsonin nielusta höyryävä vanhan ja uuden viinan katku tai Hendersonin tuoreet verihenkäykset kuuluivat eri kategoriaan kuin Tank Cabinin isännästä tihkuva härski löyhkä. Toisaalta hajuasioista ei voi kiistellä, haistella vain. Wilson peräytyi suosiolla ja törmäsi Tank Cabinin siivoojaan.
 — Sheeii kyrmygorilla! nainen vonkaisi. — Varoo vähän ettei mene meijerit muusiksi! Missäs se sokea sankari piileskelee?
 — Taitaa olla lepäämässä, Wilson mutisi.
 — Soo, soo, vaissoo, vai lepäämässä, nainen kangerteli pettyneenä. — Parasta että olette sitten nimenne veroisia! Jos ei tule gospelia niin panen turpaan!
Wilson pakeni varastoon.

***

Malky livahti tanssiparketille. Hän tarkisti sotamies Wilsonin antamat koordinaatit ja lähti etenemään salin takalinjoille. Tiedusteluretkellä Malkylla oli varustuksena jäämurikoilla täytetty Sprite-lasi. Kattaukseen kuuluneet pillit ja päivänvarjon hän sujautti taskuunsa. Malky sai tehtävän, koska Ed Wilsonilta puuttui operaation vaatima peiteväri.
Vaikka asiakkaita ei sivistyneissä pohjoisvaltioissa lainvoimalla enää karsinoitu, jakautuivat nämä edelleen vanhasta muistista eri osastoihin. Mustat pysyivät baaritiskin puoleisella seinustalla, valkoiset asettuivat looseihin joihin pöytiintarjoilu pelasi. Kahteen osaan jaettu klubi palveli kaikkien osapuolien etuja. Jotkut saivat juomat eteensä heti. Toiset saivat juomat pöytäänsä sormia napsauttamalla. Orjailun vastineeksi baari fiksasi loosien juomasekoitukset niistä aineksista kuin huvitti. Eikä kukaan tiskillä valvovista silmäpareista jaksanut kulmakarvaa kohottaa. Ja nyt puhutaan Tank Cabinin kaltaisista anniskelutiloista, joissa tarkastajia ei hyvällä katsottu eikä nähty.
Seurue jonka keskipisteessä Coney säteili koostui kymmenestä parhaimpiinsa sonnustautuneesta juhlijasta, joista vähemmistö, tarkalleen ottaen kaksi, oli naisia. Miehet sijoittuivat iältään jonnekin parinkymmenen hujakoille. Toivottavasti he olivat täyttäneet ainakin kaksikymmentäyksi. Nuorten miesten vetimet ja olemus olivat kuin äidin siistimä versio Nuoresta Kapinallisesta. Heillä ei ollut farmareita vaan polyesteriset Dacronit. Heillä ei ollut nahkatakkeja vaan urheilupusakka tai housujen kanssa samaa materiaalia oleva ryppyvapaa, vettähylkivä pikkutakki. Heidän Lustrecremella muotoon kammatut hiuksensa, heidän sohvan selkänojalla lepäävät käsivartensa, heidän veltosti ristiin laitetut jalkansa ja mokkakenkänsä ja purukuminsa ja mustakiviset sormuksensa, ja erityisesti heidän ikävystynyt asenteensa – joka parhaiten välitettiin eteenpäin lerputtamalla alahuulta ja pitämällä suuta auki hevosen tapaan – pyrkivät omalla hassun arrogantilla tavallaan korostamaan nuorukaisten itsevarmuutta. He hallitsivat tilannetta eivätkä piitanneet hittojakaan siitä, että heille tarjottiin laimennettuja drinkkejä likaisista laseista. Heille tämä kaikki oli olevinaan tuttua kauraa. Mutta kuten Malky tunnisti omista elkeistään, oli vierailu neekeribaarissa ensimmäinen kerta heille kaikille.
Malky tuuppi vuolaasti anteeksipyytelevän elopainonsa avulla itselleen vapaan tilan Coneyn viereltä. Kukaan ei alentunut juttusille hänen kanssaan, ei vaikka hän ujoja katsekontakteja viljelikin suuntaan jos toiseen ja erityisesti sinne ennalta arvattavimpaan. Hienohelma sussut eivät olleet Malkya huomaavinaankaan. Toisaalta kukaan ei ajanut häntä poiskaan. Hän istui vaiti Coneyn rinnalla, siemaili sitruunasoodaa suuren maailman tyyliin, taitteli äitinsä kirjailemaa nenäliinaa auki ja kiinni, kolmioiksi ja neliöiksi, suunnikkaiksi ja pötkylöiksi ja sormen ympärille rullalle. Hän hankasi liinalla silmälasejaan niin kovasti että linssien vahvuudet muuttuivat.
Ennen lopullista kuoliaaksi ikävystymistään Malky kuuli kutsuhuudon: — Juniori, herää!
Hän räpytteli silmiään. Coney tuijotti häntä kahden tuuman päästä.
 — Juniori, ethän sinä tahdo loppuikääsi pakertaa pappasi paskaisten astioiden parissa? 
Malky ei ollut loppuelämänsä uravalintoja tähän mennessä mitenkään syvällisesti pohtinut. Hän opiskeli IIT:ssä, minkä kaikki myös tiesivät, eikä sieltä mitään chef de cuisine -tutkintoja haettu. Tässä kohtaa piti vastata kuitenkin lähinnä keskustelua eteenpäin jouduttavasti, joten: — En todellakaan, Coney.
 — Coney? mies Theodore Villan vierellä toisti.
Malky huomasi kömmähtäneensä. Mutta miten hän olisi voinut tietää miten moni kutsui ketäkin milläkin nimellä ja minkä tittelin käyttö milloinkin oli sallittua tai oliko jokin nimitys ylipäätään sopiva missään tilanteessa. Tässä yhteydessä ei tainnut olla oikein mikään oikein.
 — Bändinkeskeinen pilkkanimi, Irwin. Junioria puolestaan kutsutaan leikkisästi Potaatinpurijaksi. Coney kuittasi kevyen lentolyönnin takaisin, aina Malkyn esi-isien rei’ittämille nurmille saakka.

Malky kätteli Music Boxin johtajaa. Hänen tehtävänsä oli suoritettu. Miksi Coneyn työtoverit olivat lähteneet Garyyn juhlimaan, sitä Malky ei käsittänyt. Ehkä kyseessä oli päähänpisto jonkalaisia yritysten johto – tässä tapauksessa Irwin Marsh – joskus sai palkitakseen alaisiaan mitä mieleenpainuvimmalla tavalla. Joskus ne tulivat heidän dineriinsa pällistelemään. Ehkä Coney oli järjestänyt nämä väkinäiset jatkot. Ehkä ja ehkä. Mitäpä se Malkylle totta puhuen kuului saatikka Wilsonille.
Coney rusensi Malkya hartioista. — Jos etsit siistiä, tunnollista ja ahkeraa työmiestä, Irwin, niin tämä neliapila tässä on, koostaan ja rilleistään huolimatta, mitä pätevin heppu.
Malky punastui. Mitä hänen nyt kuului sanoa? Jos hän oli pari kertaa kiertänyt kampusalueen levyautomaatit Joeyn puolesta, tämä kun ei itse sinne kehdannut jalallaan astua, niin ei se tarkoittanut sitä että...
Ja sävyisästi hän vastasi harkinneensa kaikenlaista.
 — Ja vaatimatonkin se on! Coney tyrkkäsi Malkya päähän. — Missä Joey on?
 — Olutvarastossa.
Coney heitti rommikolan naamariinsa. — Mitä se siellä tekee? Voihan vittu. Joey pelipöydän läheisyydessä kuulostaa yhtä luonnolliselta ja toivottavalta kuin heinäladon ja dynamiitin avioliitto, Coney selitti pomolleen.
Marsh hymyili ystävällisesti.
Mitä Malky ei kertonut, oli hänen ja Joeyn välillä leikityn mykkäkoulun kesto. Kolme tuntia ja koko ajan raksutti lisää. Olisiko se tieto kiinnostanut jotakuta, vaikea sanoa. Ehkä se olisi saanut Coneyn työtoverittaret nauramaan iloisesti, ei pilkallisesti.
Coney kysyi kiinnostiko hänen pomoaan noppailu. Tämä väitti olevansa kovin huono pelaamaan.
 — Vehtaat automaattien parissa etkä osaa pelata? Coney hohotti. — Älä naurata, Irwin.
Malky vaipui ajatuksiinsa. Hän mietiskeli soittolistojen merkillisyyksiä ja kuunteli miten Irwin Marsh purki hermostuneesti sätkivälle alaiselleen sydäntään. Ei ihme että Coney sätki.
Music Box oli vähentämässä väkeä, rajusti, Marsh vihjasi puoliääneen. Coneylta meni rommikola väärään kurkkuun. Ettei Marshille vain olisi ahneus mennyt päähän, Coney nauroi väkinäisesti. Searsin urakka oli mennyt loistavasti ja pakko sen oli jotain tuottaakin. Ei ollut mennyt eikä se mitään tuottanut koska sen oli pitänyt olla käyntikortti seuraavia tilauksia silmälläpitäen.
 — Ja vitun paljon parempaa käyntikorttia ei niin vain tehdäkään!
Marsh ei pitänyt Coneyn kielenkäytöstä. Hän pyysi tätä asettumaan. Ei Sears yksin ollut syypää saneeraukseen. Music Boxin ja Seeburgin välit alkoivat olla olemattomat. Noel Seeburg oli myynyt isänsä perustaman tehtaan välikädelle, joka oli myynyt sen edelleen tuntemattomalle konglomeraatille, jonka nimi oli Fort Pitt Industries, joka ei Music Boxin puheluihin tai kirjeisiin vastannut.
Malkylla oli vaikeuksia pysyä perässä. Coneyn mukaan Seeburgin ukkojen oli jo ollut aikakin vetäytyä eläkkeelle. —  Niiltä oli mehut ja ideat loppu ja maine mennyt sisäpiirikaupoissa.
 — Mutta kun Seeburg on vain sijoituskohde Fort Pittille, Irwin Marsh kiisti. — Seeburgiin upotetaan ylimääräiset rahat muuten ne vie verottaja. Eivät ne automaateista välitä...  
Malky kuunteli lisää ja sai vähitellen langan päästä kiinni. Seeburgin uusi johto oli luovuttamassa automaattiensa välityksen, myynnin, vuokrauksen ja huollon koko maan kattavan, New Jerseyssä konttoriaan pitävän yhtiön käsiin. Kaiken lisäksi kyseessä oli kuivapesulaketju, aivan todella, mutta se ei naurattanut kuin Malkya.
Coney ei voinut uskoa että hänen pomonsa oli heittämässä pillit pussiin noin vain. Ilman mitään taistelua, ilman neuvotteluja, ilman pienintäkään kiusaa. Irwin Marsh ei voinut uskoa että mitään taisteltavaa olikaan. Ei ollut mistään muusta kyse kuin luonnollisesta kehityksestä. Alan keskittyminen johti pikkufirmojen väistymiseen. Wall Street Journal ja Cash Box olivat ounastelleet tätä jo kauan. Marsh neuvoi Coneya lukemaan lehtiä.
Coney survoi suuhunsa savuketta toisen perään. Hän uskalsi sanoa Marshille että tämä oli raukka, hänen mukaansa Marsh kuulosti siltä kuin firma joutaisikin mennä, ja yllättävää kyllä, Marsh myönsi näkemyksen oikeaksi. Siihen aikaan kun sopimuksista oli vielä neuvoteltu Noelin kanssa suoraan, oli käyty lounailla ja tarjoiltu vähän lahjahevosia, niin liiketoimet olivat sujuneet mukavasti. Mutta Fort Pittistä oli mahdotonta tavoittaa edes apulaisjohtajan sihteerin kampaajaa. Totta kai he hakisivat myös liikekumppaninsa omasta kokoluokastaan. Siitä seuraisi tavattoman mittavia säästöjä, kun puolentuhannen Music Boxin tapaisen autotalliyrityksen toiminnot runtattaisiin yhden ja saman korporaation hoidettavaksi. Music Boxille oli annettu vuosi aikaa luopua asiakkaistaan ja oli Marshista itsestään kiinni halusiko hän nykyisen menon jatkuvan rauhallisissa merkeissä hamaan loppuun saakka. Se oli ollut huonosti peitelty uhkaus.
Malky tunsi olonsa ahtaaksi.
Coney jauhoi tupakkaa raivopäisenä, hänen leukansa riippui kuin kamelilla. — Vittu, minkä teit, Irwin...
 — Onhan sinulla sentään orkesterisi...
Irwin Marshin alas luotu katse kertoi miten paljon hän uskoi jazzin, bluesin, rock’n’rollin tai edes The Convertiblesin kaupalliseen potentiaaliin.
 — Yhtye on harrastus, Irwin! Mutta työ on sentään aina työtä!
Malky kuuli prioriteettien paikat, eikä pitänyt kuulemastaan.
Coney ravisteli olkapäitään. Hänen kurkustaan nousi urinaa. Sitten hän jatkoi mitä normaaleimmalla äänellä: — Okei, Irwin. Kerro yksi juttu. Miksi sinä et jatka omillasi. Mikset pyöritä firmaa nykyisillä koneilla ja haistata pitkät kaikille vitun pulveripesuloille?
 — Liian moni boksi on Select-o-Matic.
 — Niiden kanssa on sitten vain elettävä.
 — Päivän sana on LP-levy, Theo, Kohta automaatit täytetään niillä. Meillä on liikaa koneita joihin pitäisi laittaa kiekkoja joiden valmistajat vähenevät päivä päivältä. Mercury lopetti syksyllä sellakkalinjansa. Kaikki muutkin lopettavat. Kaikki haluavat muovia, se on kuin tauti. Se on mania, Theo! Marsh kiihtyi. — Kun vanhat soittimet hajoavat, niin en minä niitä tietenkään enää aio uusia. Minä en aio enää investoida senttiäkään sen eteen, että Itärannikon pojat saavat poimia Music Boxin jäämistön ja asiakaskunnan kuin kypsät omenat...
Marshin kädet tärisivät niin kuin tärisi kokonainen asentaja hänen vierellään. Marsh kiersi molemmat kämmenensä juomalasinsa ympäri ja sai ankaralla itsekontrollilla kohotettua sen suulleen ja siemaistua. — Olen pahoillani, Theo, että kerron tämän näin tahdittomasti...
 — Syytä ollakin.
 — Jos New Jersey sattuu pyytämään sinua palvelukseensa, Marsh jatkoi ääni liikutuksesta vapisten, — niin hyppää ihmeessä voittajan kelkkaan, minä en sille mitään mahda.
Marsh hymyili urheasti, mutta hänen suupielensä nyki. Mies oli vähältä alkamassa parkumaan.
Coney haroi tukkaansa vaivautuneena. — Älä käy sentimentaaliseksi, hän puuskahti.
 — Ei kannata olla väärässä kohtaa merkkiuskollinenkaan, Theodore. Minulla on säästöni. Talo on maksettu, mukula koulussa ja vaimo pysyy aisoissa. Sairausvakuutukset ovat ajan tasalla. Minä kyllä pärjään, en minä niin rähmälläni ole.
 — Voi vittu mitä paskaa, Irwin...

Joeyn pieni hahmo kumartui esiintymislavalta heidän pöytäänsä kohti. Hän imitoi Armand Washingtonia: — Käskettiin sanoa että arvon gentlemanneilla olisi nyt mahkut nakella muutama kiekka.
Pöytäseurue purskahti nauruun, myös ne Malkyn himoitsemat leidit tekivät niin.
Joey sivuutti Malkyn kuin ilmapallon mutta Music Boxin ylipääjohtajalle hän toivotti: — Päivää, herra Marsh!
Coney huiski Joeyn menemään. Marshia kiinnosti nähdä Tank Cabinin peliluola. Ehkä hän tällä tapaa yritti hyvittää huonoja uutisia, ehkä hänellä oli muuta mielessään.
Malky nousi, väisti Music Boxin diini-duunareitten velttoja kampitusyrityksiä ja katsoi tehtävänsä päättyneeksi.

***

 — Ovatko vieraat valmiita viskelyyn? arpakuutioita sormeileva Washington kysyi töykeästi.
Coney tuuppasi Marshin noppapöydän päähän. Puolen tusinaa puutunutta käsivartta odotti rahat valmiina. Marsh heitti. Noppien silmäluvut olivat viisi ja kaksi.
 — Natural, Washington ilmoitti ja siirteli seteleitä sauvalla pöydän poikki. — Uusi sisäänheitto.
Viisi dollaria rikkaampana Marsh aloitti uudelleen. Tuplavitoset. Tuplanelosille vetoa lyönyt Toscano iski kättä otsaan.
Kymmenen oli se mitä Marshin oli nyt ajettava takaa. Kolmen merkityksettömän heiton jälkeen silmäluvut osoittivat seitsemää. — Ulkona! Washington riemuitsi.
Nopat lanattiin Coneylle.
Marsh hyväili pöydän pehmeänkosteaa pintaa. — Olenko koskaan kertonut niistä kahdesta maalaistollosta, jotka halusivat ostaa meiltä vanhoja levysoittimia? hän kysyi.
Coneyn aloitusheiton silmäluvut olivat kaksi ja kolme. — Ehkä kerroitkin. Ja sinä et myynyt. Älä häiritse...
Marsh häiritsi. — He vaikuttivat silloin niin läpeensä omituisilta.
 — Niinhän me aina…
Seuraava heitto, neljä ja yksi. Coney oli saanut pisteet kiinni. Uusi sisäänheitto.
 — Ne pojat kertoivat mielenkiintoisen jutun, Theo... Marsh veti henkeä, ja sortui Hardways -vetoon asettamalla kympin tuplavitosille. — Heidän kotikylässään on uutta vastaava levyprässäämö.
 — Ja?
Ja vitoset sieltä tulivat! Coney hieraisi silmiään. — Vittu, Irwin...  Minun kustannuksellani...
Washington kolasi Music Boxin johtajalle seitsemänkympin edestä paperirahaa. Marshin alkupanos oli kadonnut pöydältä. — Se on myytävänä..., Marsh jatkoi pelihäirintää.
 — Ja…? Coney vippasi nopat takavalliin.
Kahdet kolmoset. Toscanon sadattelu leikkasi juomavarston tupakansavuista ilmaa. Hän pelasi koko ajan vääriä tuplia. Mutta jotkut paikalliset olivat onnekkaampia. Tuplaputki rokotti Washingtonin kassaa.
 — Ajattele niitä Searsille toimitettavia levyjä, Marsh supatti Coneyn korvaan.
 — Selvä.
Coneyn heitto edelleen. Kymmenen antava yhdistelmä oli haussa.
Marshin partavesi sekoittui Coneyn kasvoveteen. — Jos ryhtyisi valmistamaan sellaisia...?
 — Fou! Coney pärskähti. — Muutaman kappaleen levyeristäkö sinä olet kiinnostunut?
Viitonen ja kakkonen. Coney ulos, vuoron vaihto.
Marsh piteli Coneya paikoillaan. — Mietipä tarkemmin, Theo. Se on tulevaisuuden ala. Olisit ollut paikalla avajaisissa niin olisit kuullut. Ei kyse ole vain muutamasta tavaratalosta vaan sadoista ja tuhansista liikkeistä, jotka tarvitsevat kymmenittäin uusia levyjä vuodessa. Jos joku tuottaisi levyt halvemmalla kuin RCA ja ottaisi huomioon eri liikehuoneistojen makutoiveet ja toimisi joustavalla, vuodenajat ja muotivaihtelut huomioivalla aikataululla, niin siinä voisi olla saumaa vaikka minkälaisiin –
Coney pyristeli Marshin otteesta. — Se on vittu taustamusiikkia! 
 — Sama se mitä se on, Theo. Mutta se on hyvää bisnestä, Marsh intti. — Kulut ovat olemattomat. Hankkii vain levyt ja kokoaa niistä asiakkaan toivoman paketin…
Coney oli saanut esimiehestään kyllikseen. — Jumalatonta tuubaa, Irwin! hän henkäisi. — Ennen kuin krapula ehtii laskeutua vanhojen luurankojen ylle, on isäntä jo värväämässä uusia orjia...
 — Pois pöydän päästä! Washington karjaisi. — Seuraava vuorossa? Keskittykää!
Sadan tonnin kuorma-autokuski puski Coneyn tieltään.
Marsh peruutti kauemmaksi.
Coney huitaisi Don’t Pass -linjalle setelin.
Ajomiehen nopat näyttivät kaksi kertaa peräkkäin yhdeksää, ja Coney oli hävinnyt. Hän hypisteli rahojaan kupla otsassa. Mitä kannatti pelata kun kukaan ei koskaan kiittänyt jos voitti, ja jos hävisi sai paskan maineen.
 — Oletko vähissä rahoissa...? Marsh kysyi.
 — En!
 — Toki minä palkkaa sinulle maksan vaikka töitä ei aina olisikaan...
 — Älä puhu pehmeitä, Irwin. Maksat lopputilin ja minä panen pelit seis tältä seisomalta.
Uusi kierros oli pelattu eikä Coney enää tiennyt missä mennään. Hän otti nopat, ja näki peräseinälle ryhmittyneen Wilsonin ja Malkyn ja Joeyn ja miksei Hendersoninkin tujottavan häntä. — Sivuveto? hän kysyi Toscanolta.
Washington karjui ettei sivuvetoja hyväksytty ja napautti Coneya näpeille. Coney käski Armand-sedän pitää päänsä kiinni ja katsoi Toscanoa kelmeästi. — Any Craps? Kahdeksan kerroin? Parempi kuin talolla. Miten on?
Washington hakkasi keppiä pöytävalliin ja karjui ettei hänen ulkopuoleltaan vetoja lyöty. Coney ja Toscano haistattivat tuplapaskat. Coney piirsi nimettömällään nelosen ja kaksi nollaa veran nahkeaan nukkaan. Sen summan Toscano oli velkaa.
Toscanoa kutkutti, pakostakin.
Pöydän ympäryställe ryhmittyneet pelaajat katselivat chicagolaisia arvioivasti. He olivat varuillaan. Turisteista ei koskaan tiennyt.
Tank Cabinin kaukalo ei ollut mikään ammattilaispöytä. Se ilmeni monella tavalla, kuten siinä ettei Washington pöydällä saanut pelata free odds -vetoja, joiden kertoimet vastasivat nopan silmälukujen todennäköisyyksiä. Rehellisen elinkeinonharjoittajan olisikin ollut typerää sallia ne. Washingtonin hihasta löytyi muitakin vedätyksiä. Eräs niistä luki liitutaululla, jos osasi lukea. Se ilmoitti kertoimet kummallisesti. Any Crapsin kerroin oli äkkilukemalla sama, minkä Coney oli juuri luvannut Toscanolle – yhdellä pienen pienellä, prepositioiden to ja for kokoisella erolla. Tank Cabinin kieliopissa pelipanos jäi pankille. Vieraileva pelaaja saattoi kuitenkin erehtyä lukemaan väärin ja ottamaan kertoimista lukua. Siihen kielipeli perustui. Ei väliä voittiko pelaaja vai hävisikö, mutta alkupanos oli jo lanattu Washingtonin ämpäriin.
Coneyn Any Craps -tarjous kahdeksan kertoimella oli täsmälleen oikea. Silmäluvut 2, 3 ja 12 oli mahdollista heittää pöytään neljällä eri tavalla. Vastassa oli kolmekymmentäkaksi muuta mahdollisuutta.
Pöytää miehittävät pelurit odottivat edelleen. Armand Washington kiehui.
 — Se studioaika, Elias? Coney hieroi noppia viettelevästi. — Ota tai jätä...
 — Haaveiletteko te pitkäsoittolevystä...? Toscano yritti olla sarkastinen. Mutta hänen nivusiaan kutitti. Jos hän voittaisi he olisivat sujut, jollei, niin neljänsadan päähän tulisi vain viisikymppiä lisää. Toscanoa kiinnosti veto kuin likööri kimalaista. — Vai puuttuuko teiltä katto pään päältä...?
Coney vilkaisi peräseinälle, missä Wilson nojaili Millerin tynnyreihin ja kääri härkätupakkaa. — Meitä ei sattuneesta syystä kiinnosta se Chessin kuppaluukku enää karvan vertaa, Coney kivahti ja oli keksivinään vielä parempaa: — Elias, kun nyt mainitsit, niin pannaankin sinun autotallisi panokseksi...? Kolmen kuukauden vuokra?
Toscano suostui. Sen tallin sai kuka tahansa pyytämättäkin. Hän piirsi vuorostaan veraan: $ 50.
Ja samassa Coney oli jo heittänyt.
 — Snake-eyes! Washington karjui. Tuplaykköset.
 — Paskamunkki, Coney sanoi.
Hän oli hävinnyt. The Convertibles oli hävinnyt myös. Coney kaapaisi nopat itselleen ennen kuin Washington ehti keppeineen väliin. — Sama uudestaan? hän tarjosi noppia Toscanolle.
Washington mylvi. Garyn paikalliset heittopelurit alkoivat hermostua.
 — Omathan on hautajaisesi, Villa-poika.
Toscano otti arpakuutiot, sulki ne nyrkkiinsä ja puhalsi. Viikset heiluivat kuin propellit.
Norsunluiset kuutiot pomppivat valliin. Mustat pisteet vilisivät Toscanon silmissä. Ensimmäinen noppa: kuusi täplää. Toinen jäi keikkumaan valliin kiinni. Washington potkaisi pöydänjalkaa ja noppa kierähti aloilleen. Kuutonen sekin.
 — Boxcar! Washingtonin huusi. 
Toscanon teki mieli heittää kärrynpyörää. Hänen teki mieli mennä kuperkeikkaa. Hän tiesi että tuplien odottaminen oli kannattanut, hän tiesi että ne tulisivat, hän oli odottanut niitä eilisestä saakka. Elämä maistui makealta.
Ed Wilson nousi ja häipyi.
Coney oli minuutissa pelannut yhtyeeltään ilmaiset studiot, ja jos sen vielä kestikin, niin neljänhuntin tappio oli jo luokatonta tunarointia. Niiden eteen joutuisi soittamaan useamman keikan. Wilson tiesi Coneyn hävittäneen rahat tahallaan.
Coney kaivoi taskujaan, löysi nenäliinan, ja veti siihen nimikirjaimensa. Hän sulloi sen Toscanon rintataskuun.
Toscano hihitti. — Miten olisi kerta kiellon päälle?
 — Jumalauta se olen minä, joka täällä jakaa pelivuorot! Washington karjui ja kolasi nopat Marshin sormille.
Marsh oli ollut jo luovuttamassa. Washingtonin ilme sai hänet muuttamaan mielensä. Ilmapiiri oli kireä kuin viulunkieli. Hän otti haasteen vastaan. Hän heitti kaksi kertaa peräkkäin suoran voiton, ensin seiskoilla – Natural! – sitten yhdellätoista.
 — Yo-Leven perkele! Washington pauhasi. — Vieläkö muukalainen aikoo jatkaa?
Totta kai Marsh jatkoi. Hän oli vasta pääsemässä vauhtiin.
Arpakuutiot osoittivat lukuja kuusi ja viisi. Marshilla oli mukavaa, niin mukavaa ettei hän enää välittänyt koetella kenenkään hermoja.
Joey lähti viemään Hendersonia esiintymislavalle.
Coney siirtyi viiden dollarin Pass Line -vetoihin. Se oli nysväämistä. Se tarkoitti selkärangan menetystä.
Toscano alkoi jälleen hävitä, mutta hän ei sitä surrut. Hänellä oli makea voitto alla, neljänsadan nenäliina taskussa ja itseluottamus kohdallaan.
Armand Washington vaistosi pöydän kylmenneen. Hänen piti lämmiittää se uudestaan. Hän työnsi sormensa sukanvarteen ja heitti omaa rahaa pöytään. — Satanen vetoa, punapää, ettet saa seiskaa, hän yllytti.
 — Sivuvedot eivät ole sallittuja, Coney muistutti.
Washington nauroi räkäisesti. — Sen tiesi ettei tuollaisesta tuulenpuhaltajasta löydy miestä!
Coney katsoi Marshia. — Lopputili vai prosentit? hän kysyi.
Marsh ujutti Coneyn käsien väliin Music Boxin setelilämiskän. — Pro –
Coney heitti jo.
Hän heitti seiskan.
Washington pulitti mukisematta neljäsataa.
Malky teki ristinmerkin. He olivat omillaan. Vai olivatko he? Hän ei ollut oikein varma enää.
Washington nojasi pöydän yli, hänen hengityksensä tavoitti Coneyn kasvot. — Uusiksi?
Coney räpytteli silmiään. — Tuleeko kukaan muu mukaan? hän kysyi. — Elias?
Toscanon läpi juoksi kylmiä väreitä. Oli hänellä takataskussaan muutakin kuin ohut lompakko, hänellä oli sisua perseessä. Toscano sipaisi viiksiään, nuolaisi huuliaan ja otti neljänhuntin nenäliinan esiin.
Rekkakuskit ja teräsmiehet tyytyivät pöydän sallimiiin Any Seven- ja Any Craps -vetoihin.
Coney läväytti Marshilta saamansa lämiskän auki ja vilkaisi paljonko siinä oli. Liitutaulu ilmoitti maksimipanokseksi sata dollaria. Kultaisen soljen väliin oli työnnetty kymmenkertainen määrä.
 — Satasen katto on paskahousuille, Coney sanoi ja laski neljäsataa dollaria eteensä. — Seiska vitosella ja kakkosella? hän vastasi Washingtonin hengitykseen. 
Tankkivarasto kohahti. Meno alkoi olla kuin Nevadassa jouluna.
Washington katsoi Coneya säälivästi. — Ei sellaisia vetoja lyödä.
Marsh katseli vääriin käsiin joutunutta edustustiliään ja nielaisi. — Se on hullu veto, Theo...
 — Ma foi, Irwin, ces’t vrai. Prosenttejahan sinä halusit!
Käsinkosketeltavaa kihelmöintiä ilmassa.
Washington raapi nilkkaansa ja hipelöi sukkaansa. Hänen teki mieli löylyttää kanadanpoika niin että se tajuaisi loppuelämänsä pysyä kaukana hänen pöydästään. Tank Cabinissä ei viiden taalan läpänheiluttajia kaivattu, vielä vähemmän siellä kaivattiin chicagolaisia pelureita joilla oli rahoittaja. Armand Washington ajatteli perhettään ja laski. Viisitoistakertainen voittosumma olisi sattunut kovasti arkaan paikkaan jos kanukki olisi saanut vetonsa kiinni, toisaalta jos ei, niin hän olisi tienannut iisit neljä rahaa... 
Coney kahmaisi setelit veralta. — Ei pelata tosipeliä jos ei kerran huvita...
Toscano silitti nenäliinaa. Hän oli helpottunut, mutta hän ei antanut sen näkyä kasvoiltaan. Hän asetti kympin aloitusheitolleen ja toisen tuplanelosille ja sai nopat.
Jännitys laukesi. Pöytä oli viilennyt. Oliko?
Armand Washingtonin silmissä oli vilahtanut paljon rahaa. Helvettiin sen perheen kanssa!
 — Saatana saatana! hän kirosi ja hakkasi keppiä valliin. — Menkööt sitten! Punapuu lyö kahdeksan Big Beniä sille että Cobramies heittää seiskan vitosella ja kakkosella!
Hetkinen... Washington keksi omia sääntöjä.
Marsh yritti ottaa lämiskäänsä takaisin.
Coney oli nopeampi. — Sopii, molo, hän sanoi. — Jos se sopii Cobramiehelle?
Toscanon turpakarvat tärisivät. — Ei minulla ole sellaisia rahoja...
 — Laita mitä on!
 — Jeesus Kristus, Theo... Irwin Marsh kääntyi. Hän ei kestänyt katsella.
Eli Toscano alkoi hikoilla. Hän pyyhki velkakuitilla otsaansa. Muste levisi alas silmiä. Hän katseli arpakuutiota ihmeissään. Kerrankin hän rehellisesti toivoi heittävänsä pieleen. Hänellä oli kolmekymmentäneljä mahdollisuutta kolmestakymmenestäkuudesta tehdä se.
Malky syöksyi klubin puolelle. Wilson ja Henderson jammailivat meluavalle yleisölle. Malky hoki Isä Meidän-rukousta blues-kaavan päälle ja piteli vatsaansa.

***

Jos joku odotti The Convertiblesin toista settiä, niin turhaan odotti. Kanta-asiakkaat ainakin häipyivät menevämpiin maisemiin hyvissä ajoin. Myös Irwin Marshin alaiset lähtivät. He eivät jaksaneet odottaa johtajaansa. Paikalle jäi vain ohkaisissa nailoneissaan paleleva neitonen, ja jollei tämä paikallisväriin ihastunut tyttö poistunut takaovesta rekkamiehen käsipuolessa, niin Malky oli nähnyt todella väärin. Parempi ettei ajatellut asiaa sen pidemmälle. Hän soitteli mitä soitteli Hendersonin kanssa. Sali oli tyhjä ja mustankipeys tumputti rinnassa.
Joey nukkui kuormurissa. Wilson kaiveli kynsinauhojaan leipäveitsellä.
Coney, Irwin Marsh, Eli Toscano istuivat loosissa. Armand Washington oli levittänyt heidän eteensä joukon lappusia, ja ne eivät olleet rahaa. He kävivät tärkeän tuntuista neuvottelua.

Kunnes Washington tympääntyi ja heitti bändin pihalle. Wilson heitti kaksi dollaria tiskiin ja otti baarin takaa varttigallonan tenulekkerin.
Kuormuri käyntiin ja lämmintä sisään.
Buickin takarenkaat kuopivat pihamaata äkäisesti.
Marsh meni Packardiinsa. Etupenkillä odotti hänen sihteerinsä, se rekkamiehiin mielistynyt.


JOEYN TOINEN VIHKO - I

Sunnuntai 1.2. 1959

”Ford puski pitkin Calumetin reikäisiä sivukatuja. Se rutisi raskaasti. Sanoin Malkylle että sen meno oli kuin pesäpallolla perunapellossa, ja se hallanpanema pölvästi nauroi. Meille oli maksettu liksa, mikä olikin olosuhteisiin nähden asiallista. Sain kympin pelkästä olemassaolostani, levykansien heittämisestä kolme dollaria, ja herkistyneessä tilassa olevalta Wilsonilta vielä toisen mokoman. Malkylle annettiin seitsemän dollaria illalta ja taala päähän mainoksen teosta. Ei hassummin aloittelijalta. Me jaoimme sen seitsemäntoista dollaria ja kaksikymmentäviisi senttiä, jonka olin kerännyt parkkivahtina.  
Mitä muuta? Bensa maksoi seitsemänkymmentäneljä senttiä gallonalta kertoi Chevronin kyltti. Äijä tankkasi neljällä ja puolella dollarilla. Duarte söi kuormasta vahvistin- ja autonvuokran, se saisi kai kympin tai turpiinsa. Coney ja Henderson hakivat ohikulkutiehen nojaavan Ma Reynoldsin pihvipaikan keittiöstä lihakäntyt ja siihen meni pari taalaa. Eikä siinä kaikki.
Rahan näkeminen, oman rahan pitäminen kädessä ja sitten jo taskussa, oli sulattanut jään jäykästä niskastani. Malky ja minä olimme taas puheväleissä. En minä jaksanut ylipainon edessä kiukutella, ei ollut aikaa. Malkylle viisitoista dollaria merkitsi basson korjausta tai uuden kameran käsirahaa. Aika rajoittunutta, ja minä sanoin sen myös ääneen.
Eräät ne eivät napaansa pidemmälle nähneet, jos näkivät senkään vertaa. Minun suunnitelmissani oli sentään jotain itua. Vielä jonain päivänä minä väkertäisin laulun, ja se kysyi rahaa. Pitäisi maksaa nuotit ja liitot ja tekijänoikeudet ja kaikki paperityöt mitä se vaati ettei kukaan konkkanokka karvapää tai kusipää nyrkkeilijä veisi sitä laulua nimiinsä. Mutta kaiken sen roinan jälkeen: yksi ainoa valkoisten radioon kelpaava popralli, ja loppuelämän saisi räkiä kattoon.
Malkya saattoi huvittaa minun suunnitelmani. Ei se raukka ymmärtänyt lakiasioista mitään. Mutta eihän sen tarvinnutkaan. — Että oikeuksiesi tähden sinä säästät…? se kysyi.
 — Correcto! laukaisin. — Mitään muuta ei tarvita kuin sutki lakimies ja satun jo tietämäänkin yhden hyvän ja hyvännäköisen. Ja sitten se yksi ainoa kipale, jota neljäkymmentäyhdeksän osavaltiota rallattaisi viikon.
 — Eskimot mukaanlukien...?
 — Vaikka, jos ne saa laulaa kun niiden suu on jäässä. Sen jälkeen mä nostan kytkintä. Hankin huvilan ja jään sinne mätänemään.
 — Kuulostaa jännältä…
 — Ei sen tarvitse kuulostaa jännältä, lihis! Se mitä sä voit pitää jänskänä tai makeena, on vaan sitä, mitä sun kaverit on sulle opettaneet että on extrasupermahtavaa.
 — Ei minulla ole kavereita...
Se oli kyllä helppo uskoa. Mutta ei minulla ollut aikaa halia sitä tai voivotella. Ei ollut aikaa. Poskiani kuumotti, minä tunsin sen. Ensimmäistä kertaa sen myrkynvihreän kuomun alla oli lämmin.
Oli kiire huvilalle. Marmoriportaat ylös, lasikaakelisen käytävän poikki jumalattoman kokoiseen makuuhuoneeseen ja taju pois. Heräisin kun huvittaisi, ja aika usein ei sattuisi huvittamaan. Siellä olisi niin lämmin ettei koskaan. Onneksi oli parveke. Se kiertää koko huvilan, alla on meri ja takana lumihuippuinen, auringossa kimalteleva vuoristo. Aamukahvit juon sellaisella makuusohvalla, joka ei ole oikea sänky vaan puoliksi tuoli.
  — Mitä perkuleen lehtiä sinä olet lukenut? Malky kysyi.
 Ajatukseni menivät sotkuun. — Householdia…
Malkyn silmäkulmassa nyki. — Asuisitko sinä ”Välimerellistä sineä hehkuvassa kalkkimaalatussa haciendassasi” yksin?
 — En mä ainakaan sua sinne kutsuisi!
Sen kannatti olla nyt todella varovainen tai tunkisin sen basson sen korvasta sisään.
 — Et edes naisia? himoheikki lipaisi huuliaan irstaasti.
 — Mitä ne nyt tähän kuuluu?
Malky ei tajunnut elämän perusasioista. Se oli oikein megateini. Malky oli juuri niitä elokuvien pilaamia torveloita, jotka kuuntelivat pophittejä tosissaan. Helvettiin kaikki akat. Ei sitä kitinää ja itkua kukaan kuuntele, ne olisivat kuitenkin ihan niin kuin mutsi tai jos eivät, niin sitten ne alkaisivat pompottaa kuin kumipalloa. Sanoin sen Malkylle, ja se otti ja nauroi. Jonkun hoitsun minä sinne huvilalle palkkaisin. Maggie Turner se ei olisi, koska sillä olisi kiire hoitaa kirjanpitoani. Minä tilaisin sinne seuralaispalvelusta sellaisen tosi valkoisen misun, oikein helvetin lumenkalpean vetysuperoksidivedätyksen. Johon en kuitenkaan sillä tavalla ikinä kajoaisi, turha toivo. Sen naisen tehtävä olisi kokata minulle aamiaista, joka aamu vähän erilaista riippumatta siitä oliko näin pieniruokaisella kroisoksella nälkä vai ei. Leivän oli syytä olla tosi tuoretta ja vaaleata. Voita piti olla paksulti ja kuivattuja häränlihasuikaleita, italialaista kinkkua ja kreikkalaista lampaanpyllyä sai olla ja sataa eri savumakkaraa paitsi salamia.
Ford pysähtyi liikennevaloihin. Pääni kopsahti hytin seinään. Malky ponkaisi jaloilleen ja tarttui kuomun kehikkoon ja bassoonsa. Sen käyttäytyminen oli kaavamaista.
 — Luut mä heittelen alas patiolle missä mun koirat vahtii mua ja mun taloa..., sanoin ja imin hampaanväleistäni ilmat.
 — Sinun juttusi eivät ole muusikoista tehtyjä, Joey.
 — Eivät ole vai?
 — Ne ovat päiväunia, Malky sanoi ja uskalsi taas istua alas kun Ford sai pyörät alleen. — Kai sinulla autokin on, siellä patiolla?
Minä olin juuri pääsemässä sinne asti. Siellä lepää Thunderbird. Punaista nahkaa ja samettia ja korissa vispikermaan vivahtava värisävy. Siihen tarvittaisiin kuskikin kaiken varalta, vaikka ajaisinkin itse jollen olisi aina niin jumalattoman katkipoikki koko ajan. Se kuski onkin oikeastaan enemmän aikaa aivan turha kapistus. Toisaalta minä voisin ajaa kolarin, joten se saisi silloin tällöin vähän oikoa helmapeltejä ja etsiä puskureita, pölykapseleita ja valkosivurenkaita ties mistä pelloilta, ojista tai loppujen lopuksi lähimmän kaupungin autokorjaamosta, joka on hankkinut Fordin edustuksen pelkästään Joey Moobsia silmälläpitäen. Ja kun vuosi vaihtuu niin minä vaihdan Corvetteen, mikä hajottaa täysin sen automekaanikon laatikon.
 — Se misu ja se kuski, selitin viirusilmin vahtaavalle Malkylle, — ovat mun talinaama orjia jostain Bostonista, joitain jotka on joskus luulleet olevansa jotain pirun fiksuja kaupunkihinttejä, jotain niin kuin mielestään vähän perkeleen tärkeitä tyyppejä, joita mä tulen panemaan halvalla koko ajan, mä sorran niitä niin että soi.
 — Haluatko sinä kostaa valkoisille, toteuttaa tavallaan John Crow’ta väärinpäin?
Malky puhui kuin studentti.
 — Mistä sä puhut? vaivauduin kysymään. — Ne läjäpäät on mun palveluksessa vain sen takia, että mä satun pitämään kalmankalpeanvalkoisesta ja niitten naamat istuu mun aamutakin väriin, Fordin maaliin ja mun huvilan kalkkiseinien auringossa kimaltelevaan hohteeseen.
Sanottuani nämä sanat hämmennyin. Minähän puhuin kuin joku tienvarsimainos.
Malky oli mukava eikä takertunut suoriin lainoihin.
 — Mitä sä tekisit rikkaana? kysyin. — Toisaalta, sähän olet jo.
 — Enhän ole.
 — Kyllä sä vaan olet. No, okei, mitä sä tekisit, jos sä olisit oikein rikas?
Malky yritti kuvitella parhaansa mukaan. — Minun palvelijattareni tulisivat Tahitilta ja kyllä minä niitä lempisinkin.
 — Sä mitä?
 — No rakastelisin sitten, panisin...
 — Sä panisit, joo, ihan niin, mutta mitä sä panisit?
 — Tahitilaista.
 — Japsia?
 — Ei. Tahitilaiset asuvat Polynesiassa. Polynesialaiset ovat alkuasukkaita. Samannäköisiä kuin Gauguinin maalauksissa, ruskeita ja isotissisiä.
 — Saatanan lihapulla! Sä haluat työntää pilisi neekeriluukkuun!
 — Enhän!
 — Saakelin sika. Oikein Randy Kiimalainen!
 — Enpä!
 — No, hei! Tahitilaisia sulla on kuule...
Jotkut eivät tajunneet elämää repivistä tosiasioista mitään. — Malky, sulla on huono maku, sanoin.
Haaveilkoot toffeesta niin paljon kuin huvittaa.”


HYTTIKUUMETTA

Calumetin jälkeen Coney lähti viemään Fordia aivan outoihin kortteleihin.
 — Aja South Sideen, Wilson mutisi. — Minulla on kiireitä...
 — Unohda kiireet, köyhä rumpali, Coney mutisi takaisin. — Tullessa meillä sattui olemaan kiire, koska sinun herättämiseesi kului päivän paras osa...
 — 63rd Streetille. Heti.
 — Lihakirvettäkö Wilsonin on ikävä?
Wilson pälyili pimeitä katuosuuksia huolissaan. Pikatie olisi johtanut Garysta kotinurkille ilman mitään sivukäyntejä missään. Nyt he tekivät yhdentekevää kaarrosta Chicagon ympäri. Ford oli kuin kuu-ukkoa kiertävä kuhmuinen avaruuskapseli. Karummin ilmaistuna he ajoivat turhia maileja.
Puolen tunnin kuluttua Coney pysäytti risteykseen. — ”Tervetuloa Villa Parkiin”, hän luki kyltistä, — ”Asukasluku 20.389. Rauhaa ja lapsirakkautta” No, johan on...
Coney otti pohjantähdestä uudet suuntimat, päätteli itään menevän tien vievän itään ja innostui johdonmukaisuudestaan. — Oletteko te kaksi koskaan pohtineet miten me pyristelemme kuin kärpäset verkossa näillä kaupunkisuunnittelijoiden piirtämillä...
 — Runoile poika omalla ajallasi, Wilson keskeytti.
Sweetie Henderson järsi hermostuneena kumiletkua.
Coney yritti uudestaan: — Oletteko te tulleet ajatelleeksi miksei paratiisiin löydä kuin vahingossa, kun taas South Sidesta Jolietiin osaa vaikka silmät ummessa. Anteeksi, Sweetie.
 — Ei se mitään, Henderson hurisi. — Ei olla ajateltu...
 — Mutta tuskin sillä mitään merkitystä on, Wilson lisäsi.
 — Tuskin kenkään ilahtuu nekrun kulkiessa raskaalla kalustolla pihamaansa liepeillä, Henderson hyrisi kumisesti. — Näinkin epäsäätyiseen aikaan...
Coney hakkasi äänimerkkiä. Wilson ja Henderson peittivät käsivarsillaan kasvonsa. Mutta se oli ollut vain pilaa, raskasta pilaa.
 — Tiet ovat kuitenkin kaikille tehtyjä, eikö niin? Coney tivasi. — Mutta jos alla on paskainen valimon vaunu ja kyydissä mustia ukkeleita, niin se muuttaa asian kertaheitolla. Eikö olekin näin?
Wilson kiemurteli kärsimättömästi. Hän ei aikonut sanoa enää sanaakaan, ja toivoi Hendersoninkin pitävän päänsä kiinni.
 — Theo-herran päättelyketju tuntuu olevan kutakuinkin ehjä ja mutkaton, Henderson hyrisi.
 — Mutta silloinhan valtatiet ja ohitustiet ja South Siden yli kiitävä, talot kahtia jakava rautatie ja keskustasta esikaupunkeihin pysähtymättä kulkevat bussilinjat eivät olekaan vapaan liikkumisen takeita, vaan nämä liikennejärjestelyt takaavat sen, ettei maailmallisesti arvokkaampi osa ihmisistä koskaan harhaudu mottiin kuristettuun, mätänemään jätettyyn nekrughettoon. Samalla se varmistaa myös sen ettei luokaton, mustapärstäinen proletariaatti suin surminkaan eksy huvila-alueiden karkkitodellisuuteen! Coney katseli matkaseuraansa siihen malliin ettei vastaväitteivät kaivattu. —Kulkuväylät ovat eristäjiä, eivät yhdistäjiä, käsitättekö?
 — Ja? Ed Wilson typisti. — Minua huolettaa enemmänkin se, että sheriffit voivat pysäyttää meidät, kuin se, että sinä et saa toteuttaa vaellusviettiäsi.

                                                            https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiJU4yPXef-oVGX-s23qsAtxoYrhFInRZzHURiJPEil9uFuQkWoFeZ1ONpMgFsgQ8ovJof7IxfD40D5_m0rQUBkOny0Zfu7WmdnZ-KY_2o9-W2DszBR5tq2jLUcFGRypyUpd9n1cWDbLss/s249/shooting.jpg

JOEYN TOINEN VIHKO - II


”Kun kuormuri mönki soralta asvaltille ja lisäsi vauhtia, kasvoi lavalla myös melutaso, niin kummalliselta kuin se korvissa soikin. Vauhdin kasvaessa ressu alkoi pitää epäsäännöllistä, läiskähtelevää pauketta, sitä sitovat köydet natisivat kehikon palkeissa, lehtijouset kitisivät ja lavan alla pyörivä kardaaniakseli lonksui. Kylmäkin oli mutta vain periaatteessa. Kuusitoista dollaria piti pannun kuumana, se pani vauhtia asioihin. Kuusitoista dollaria antoi mahdollisuuksia vaikka mihin. Rahalla oli samanlainen vaikutus kuin varttipullolla viskiä vanhempiin miehiin. Minäkin muunsin taalani nestemitoiksi. Siinä laskiessa tuli melkein hiki. Jos kinkeiltä sai viidellä sentillä pullon kokista, niin taalalla sai... Hetkinen... Kaksi on kymmenen senttiä ja sitten niitä kymmenen, siis taalalla saa kaksikymmentä ja sitten kymmenellä saa, hohoo! Kaksisataa! Ja sitten jää vielä kuusi dollaria millä saa, jos taalalla sai kaksikymmentä niin viidellä saa sata ja sitten vielä se jäljelle jäävä taala, siis kaksikymmentä, niin se tekee kolmesataakaksikymmentä pulloa kokista.
 — Jumalauta! henkäisin.
Malky heräsi. — Mitä nyt? se sopersi.
 — Mun on jano.
Ja lekottelin pilvilinnassani. Yksi ainoa kohtuullisen myyvä biisi. Sellaisia teki kaksitoista tunnissa muttei tarvinnut kuin sen yhden. Ei sen tarvinnut olla hyvä hyvä, ei mikään ikivihreä klassikko niin kuin Billien ’Summertime’. Riitti kun se olisi yhtä näpsäkkä kuin Frankien, siis Lymonin, ei Lainen, ’Why Do Fools’. Sen pitäisi olla samanlainen pop-tunnari, ei liian vakava taikka vaikea. Sen pitäisi myydä itsensä puhki joka kaupungissa länsirannikolta Atlantan kautta Washingtoniin ja sieltä Detroitiin ja saman tien Euroopan ympäri kanssa, japanilaisia myöten ja ne ranskalaiset ja tahitilaisetkin ostaisivat muutaman miljoonan ihan kannatuksen vuoksi koska ne tuntisivat Malkyn ja haluaisivat olla myös Joey Moobsin kavereita. Siinä laulussa ei olisi mitään turhia kiemuroita tai krumeluureja. Se myisi pari viikkoa täyttä häkää ja se siitä. Siinä olisi kertosäkeessä joku helvetin tarttuva hokema, joka ei lähtisi päästä millään kun se kerran sinne jämähtää, joku ’You ain’t not that bad, poor honey’, paitsi että ettei voi sanoa ain’t vaan jotenkin kelvollisemmin thou are not tai shall you be my darling. Ei helvetti, se on kyllä vaikeata tehdä kalkkikorville valmispaskaa. Sen laulun pitäisi kelvata kaikille radioasemille ja televisioon tietysti vielä. Siihen nimeen pitäisi laittaa sellaisen typsyn nimi että sitä käyttää joka rotu. Eli kaikkein varminta on kun puhuu vain hänestä. Äh. Vielä varmempaa on kun puhuu vain sinusta, koska sitten sen voi levyttää akatkin eikä tarvitse fiksata sanoja uusiksi. Siihen nimeen laitetaan myös jonkun valtateiden risteyksessä olevan kaupungin nimi, joku sellainen jonka läpi kaikki ovat ajaneet, tai ne ovat ainakin kuulleet siitä. Mutta South Side ei kelpaa, kaatopaikoista ei halua kukaan kuulla. Jos antaisi jonkun maantietoa tuntevan kirjoittaa ne lyriikat. Malky? Mutta sitten se saisi rahat ja se taas ei käy päinsä. Malky saa ottaa Joey Moobsin fanikuvat. Niillä rahoilla se pääsee jo jonnekin mutta ei tarpeeksi kauas. Minun huvilani on kuitenkin mielettömän pitkällä. Espanja on hyvä paikka, siellä ei sada koskaan ja Franco vaikuttaa pätevältä hepulta. Minähän en ymmärrä niitten kieltä mutta se on pelkästään hyvä asia. Se on niistä mustalaisista itsestä kiinni saavatko ne esitettyä asiansa ja tavaransa niin, että haluan niitä ymmärtää. Minähän olisin vähän helvetin komea korsto maatessani sombrero otsalla T-Birdin takapenkillä. Se kyrpiintynyt kuskinmulkku ajaa minua ympäriinsä peson korvausta vastaan ja se joutuisi itse käymään joissain kipeissä huorissa, ja sen seurauksena sen kulli tippuisi kadulle kesken makkaranostokeikan. Sitten voin tilata Malkylle kaukopuhelun ja kysyä osaako se ajaa jo autoa.
Malky taputteli bassonsa runkoa kuormurin pomppujen tahtiin. — Mikä noin naurattaa? se kysyi.
 — Mikään. Missä helvetissä me mennään?
Malky konttasi lavan poikki ja veti pressua sivuun. Näin ohi lipuvat, aavemaisesti yövalaistut bungalowit.
 — Saattaisi olla Ciceroa...! Malky huusi tuuleen. — Kuin suoraan unistasi, jos saa huomauttaa... ”


AJATUKSET OVAT TUULEN RUOKAA


Ford kulki puistotietä, jonka molemmin puolille rinteeseen oli istutettu säntillisesti aidatuissa riveissä tilaansa hallitsevia valkoisia, keltaisia ja kermanvärisiä omakotitaloja. Lumen peittämillä nurmikentillä oli lumen peittämiä autotalleja, grillikatoksia, vilpoloita, aurinkokelloja ja kasvihuoneita. Aavemaisen mustat aukot olivat lumeen uponneita uima-altaita. Pihateillä oli ja ei ollut autoja, verhot olivat kiinni, pihavalot valvoivat pimeitä taloja. Missään ei elämää näkynyt ja luvattomia väyliä taivaltavien mielestä se oli hyvä. Ford ajoi tietä liian hitaasti. Tahallaan Coney vei yhtyettään kotiinpäin niin hitaasti. Hän oli tarttunut hetkeen.
Väärään hetkeen väärässä seurassa. Hän ajoi umpikujaan.
 — Irwin Marsh asuu tuossa, Coney osoitti laatikkorivin päässä olevaa viimeistä laatikkoa. — Pistäydytäänkö kahvilla?
 — Peruuta, Wilson käski.
 — Älä urputa koko ajan, Ed!
Coney peruutti takaisin Cicero Avenuelle. — Sweetie, onko sinulle samantekevää käännytäänkö nyt oikealle vai vasemmalle, hän kysyi, — vai mennäänkö sittenkin suoraan, ja jos mennään, niin mennäänkö bulevardia vai takapihojen roska-autoteitä? Onko sillä sinulle mitään väliä, miten se kulkupeli jonka kyydissä istut vie sinut perille?
Henderson sulatteli hetken. Kumiletku narskui ikenissä. — Jos tuulee ja on pölyistä, niin hiekka täyttää suun. Keväänkorvalla ajettaessa ikkuna auki, kuivattaa tuuli ihon. Sade on hyvä, sillä se tekee kuuroksi... Nyt on liian kylmää ja kosteata, joten istuisin mielelläni jossain muualla enkä autossa ollenkaan.
 — Mikä vastaus tuo oli? Coney tuhahti. — Menikö se niin että periaatteessa sinulle on aivan sama mitä reittiä ja missä ajassa ja miten päin määränpääsi lopulta löydät?
Henderson työnsi laseja syvemmälle päähänsä. — Luoja johdattaa meitä polullamme, Theo-herra, ja kun tähän luottaa, ei ole merkitystä miten polku taivalletaan. Sattumaa kaikki on mutta ennalta määrättyä…
Coney sotki vapaalla kädellä tukkaansa ja naurahti. — Hyvä, olkoon sitten niin, Sweetie. Sinulla on henkilökohtainen ja näkymätön opaskoira... Coney käännähti sanomaan Wilsonille: — Sweetie on onnenmyyrä. Toisin on meidän näkevien laita. Meitä viedään laput silmillä paikasta toiseen ettemme vain näkisi muuta kuin sallittuja maisemia. Garyssä jokainen katu päättyy U.S. Steelin verkkoaitaan, tiesittekö sitä? Kaikki tiet vievät helvetin teräksestä valetuille porteille. Portilta on linjattu pikatie Michiganjärven hiekkadyynien poikki Chicagon satamaan ja rautatie seuraa samaa oikopolkua. Siihen väliin osuu South Side. Ja kaikki mitä sen reitin varrella tulee vastaan on soveliasta katseltavaa vain ja ainoastaan paskaduunia aamusta iltaan painavan tehdasneekerin silmille.
 — Ole hiljaa!
Wilsonin huutava ääni Fordissa.
Henderson haroi ja osui Tank Cabinin lahjoittamaan lekkeriin.
Coney nauroi käheästi. — Miettikää sitä siivoojaa, joka töihin päästäkseen kulkee ensin junalla South Sidesta Loopiin, vaihtaa sieltä bussiin mutta ei ole vielä kahtakaan vaihtoa myöhemmin lähempänä Ciceroa kuin aivan kylän laidalla. Siitä se jatkaa jalan matkaa niin että hameen alla helmeilee, ja ehtii kuin ehtiikin ajoissa herra ja rouva Jonesin petivaatteita pyykkäämään. Matkaan meni vain kaksi tuntia, mutta ei se mitään. Nekru kuvittelee olevansa vaikka miten etuoikeutettu, juna ja bussi ovat yhteiskunnan kädenojennuksia hänelle. Hän siunaa pormestari Daleya siitä ettei myöhästy moppaamasta rouva Jonesin kylpyhuonetta, jonka lumivalkeat kaakelit ovat menneet sotkuun tämän sudittua varpaankynsiinsä Revlonin misty morning -sävyä. Se sopiikin maanantaille kuin nenä poskelle.
Wilson suuteli kuivaksi käynyttä lekkeriä vihoviimeisen, tuskantäyteisen kerran. — Eipä taida Theodoren mielestä tiet olla edistystä…
 — Aina on jotakin vialla, Henderson vahvisti. — Jos tie on, se johtaa helvetin porteille, jos ei ole, se on köyhän neekerin orjuuttava Via Dolorosa.
 — Kyseessä on kaksi eri asiaa! Coney huusi ja nauroi yhtäaikaa. — Ciceron tielle ei haluta vapaan proletariaatin edustajia, jotka eivät tule paikalle palvellakseen herrakansaa vaan ovat läpikulkumatkalla ja Garyyn halutaan vain se orjakansa ja heille se tie on ainoa ja loputon. Menikö kotiin? Ukot pääsevät tehtailleen ajoissa, mutta eukko, jonka on jynssättävä viikko viikon perästä rouvan posliineja pinkeiksi saa huolehtia itsensä Ciceroon vaikka konttaamalla, keinot eivät rouva Jonesia tai eukon ukkoa kiinnosta. Poropeukalolle on sentään järkätty bussi. Kaksi vuoroa, meno ja paluu. Siinä välissä ollaan jumissa. Pois ei pääse, paikan päälle ei pääse. Jos myöhästyy kuljetuksesta, niin siinähän kävelet ja ukko tappaa sillä välin aikaa baarissa...
Wilson laski lupsuvat luomensa puolitankoon. — Tämä joutava sompailu on ilmeisesti kanadalaisperäinen yritys ratkaista alaluokkaan kuuluvan palvelusväen epäasianmukainen kohtelu, mikä, jos oikein ymmärsin, johtuu liikennejärjestelyistä?
 — Haista vittu.
 — Kunhan tarkistin…
Henderson otti vihdoin letkun kurkustaan ja taittoi sen taskuunsa. — Paljonko yhdellä nopan viskaisulla saa yhdellä kertaa menemään järkeä?
Wilson löi polviinsa. Tästä olikin pitänyt puhua jo pari tuntia sitten. Aika jättää joutava polina. Oli jo aikakin kuulla mitä olutvarastosta kantautunut huuto oli tarkoittanut selvällä dollarin kielellä.
Coney kaivoi housuistaan kaksi lihavaa setelikääröä ja viskasi ne miesten syliin.
Wilson peräti hymyili.
 — Kauhea mälli, Theo... Hendersonin ryhmysormet tunnustelivat kääröä, hän murahteli mielissään, antoi käärön aueta kämmenelleen, sormeili seteleiden pehmeää kuitua ja nuuhkaisi vuosia vanhaa likaa. — Mutta kovin pieniarvoista, Theo...
Wilson katsoi rahojaan mittarivaloja vasten. Hän kävi joka taalan läpi. Hän laski ne kahteen kertaan. — Saatanan naurettavat kaksisataa kahden taalan paloina...
 — Kuulkaapa nyt, veljet, Coney yski ja nauroi yhtäaikaa, — minä olen painanut niska limassa hommia kaksi vuorokautta putkeen, ja missä seisoo kiitos, ei missään, teille ei kelpaa vanhukset enää mikään!
Henderson nyökki kuormurin tahdissa. — Asioiden laidat ja käytetyn ajan huomioonottaen uskalsimme ehkä odottaa enemmän...
Coney nyökki hytin toisella laidalla kuin hyttikoriste. — Minunkin piti ottaa huomioon muutamia olosuhteellisia asioita. Armand pakotti ostamaan Toscanon velkakuitit.
Wilson ärisi.
Coney purskahti nauramaan. — Oli pakko! Armand-setä oli huonolla tuulella, sen pöytä olisi mennyt nurin, koko ukko olisi vainaa ennen aamunkoittoa, mutta...
Hän kopautti nenänpieltään samaan tapaan kuin laukkakisojen vinkkimaakarit. — Me omistamme Cobran, veljet.
Ähinää. Raskasta hengitystä.
Wilson kiskaisi Coneya niskasta.
Ford keinahti vaarallisesti. — Helvetin runkku! Wilson mölisi kuin sähköä saava mulli. — Minä en halua omistaa mitään, perkele, en mitään enkä varsinkaan tyhjää...! Wilsonin purkaus kuihtui huohotukseksi.
Henderson pysyi liikkeiltään rauhallisena. — Vain kaksisataa, Theo...? hänen äänessään oli lyijypainot. — Kaksisataa ja pöytä nurin, Theo...?

Niin siinä oli käynyt. Coney oli saanut seiskansa. Kakkosella ja vitosella. Kerroin viisitoista, panoksena neljäsataa – teki kuusituhatta Amerikan dollaria Armand Washingtonin sukanvarresta ja perheen suusta. Toscano oli hävinnyt saman verran, mutta eihän hänellä ollut kuin tahrainen nenäliina ja ennestään velkaa Tank Cabiniin. Kuvottavan paljon velkakuitteja Armandin kassakoneessa.
Ja se neljäsataa, jonka Coney oli pöytään iskenyt oli ollut Music Boxin rahaa.
Kahdentoistatuhannen voitosta heittäjä, eli Coney, sai kymmenen prosenttia, rahoittajalle kuului säännönmukaisesti loput. Coney oli näin ollen kuitannut kaikenkaikkiaan kuusisataa taalaa Armandin rahoja. Toscanolla ei ollut kuin paita päällä, mätä autotallistudio ja tyhjäksi putsattu levykauppa. Eikä kai sitäkään enää.
Kuusisataa kolmeen osaan ja siinä sitä oltiin, kaksisataa per nuppi kotiin viemisinä. Ei se nyt niin huonosti ollut. Enemmän se oli kuin kuomun alla ilakoivien poikien osuus.
 — Voi jumalauta, Theo! Sinä pelasit pomollesi kymppitonnin!
 — Ylikin, Ed-hyvä. Mutta ei hänkään rahoja saanut vaan, kuten jo sanoin, Cobran...
 — Ole hiljaa!
Ed Wilson oli kuin käärmeen niellyt. Hän olisi tiennyt tarkalleen miten hän olisi muikean osuuden Coneyn voittamatta jättämistä rahoista käyttänyt. Jokaisen sentin paikka oli ennalta määrätty. Vuokrarästit olisi hoidettu. Etsitty kenties huone jossa olisi ollut kylpy ja keittiö. Joeylle olisi ostettu uudet housut ja kengät (koko vaatekerta uusiksi), sen päätteeksi oltaisiin juhlittu vähän, ja jos kantti kestäisi, hän olisi käynyt hakemassa Maurice Tepperiltä trumpetin takaisin – ja samalla sata muuta aikain saatossa hukattua soitinta. Jumalauta! Sillä kymppitonnilla olisi hankkinut auton, sillä olisi saanut puolitusinaa kärryä ja Sweetielle taksin.

Henderson ei jaksanut olemattomia summia investoida mihinkään.

 — Ettekö te tajua, veljet, mikä meitä odottaa! Coney huusi vastaanpuskevan vaimeuden läpi. — Nyt meillä on oma studio, meillä on oma elämä! Perustetaan oma yritys, tehdään siitä käärmeestä kannattava ja sen jälkeen meidän ja ostavan yleisön välissä ei ole ketään. Ei ketään vetämässä välistä! Me olemme autonomisia!
Hytti kumisi suurista sanoista. Niiden väliin ei ylimääräistä sopinut.
Miedompaan sävyyn Coney lisäsi: — Näin vältytään myös siltä ettei egoistiset krediittinsä menettäneen rumpalin tarvitse kitistä enää liitoistaan ja chesseistään...
Wilson heittäytyi penkkiä vasten. Hän tuijotti tuulilasin läpi tuikkivaa puhkipimeää aamua. — Sinä olet sekaisin, niinhän oletkin?
 — Kuka kuolleella Cobralla mitään tekee, herra Villa? Henderson kysyi niin pehmeästi mutta niin ikävästi.
 — Ei luultavasti kukaan mitään. Paitsi me.
Henderson maisteli nahistunutta rahanippuaan. Hän teki niistä kaksi yhtä paksua pinoa ja työnsi toisen Wilsonin takin sisään. Tämä ei välittänyt vastustella.
 — Ei yksi studio pesää tee, Theodore Villa, Henderson hymisi hiljaa. — Tarvitaan paljon muutakin, tarvitaan omaa työtä ja omaa näkemystä, herra Villa. Tarvitaan onnea ja autonomisuudesta puheenollen...
 — Kaikki järjestyy sijoittajien rahoilla.
 — Anteeksi, nyt ei kuulunut? Wilson sai sanottua.
 — Irwin Marshin rahoilla. Esimerkiksi.
 — Sillä kymmenellätuhannella?
 — Joo. Irwiniä on helppo taivutella kuin partiopoikaa.
 — Ja Toscanon velkalapuilla...?
 — Näin.
 — Ja, ja... Wilson oli nukahtaa situvilleen ja silti nukkua ei voinut. — Entäs me? Olemmeko me tässä mukana? Sweetie ja minä...
 — Täysillä.
 — Jeesus.
 — Ei käy.
 — Ei voi olla totta…
 — Ei olekaan. Tai siis on kuin onkin.

Kannattaa olla hiljaa hetken aikaa ja miettiä.

Coney veivasi ikkunan alas, kaivoi penkin alta kädentäyden paperitavaraa ja viskasi ne tuuleen. Ilmavirrassa villisti kieppuva porukan kapinallisin lehdykkä teki voltin ja liimautui tuulilasiin. Wilson näki tuttuja kirjaimia, tutun tyylin. Se oli kaikki mitä hän näki ennen kuin tuuli lennätti lehtisen lumen peittämän koristekärpässienen hattuun.
 — Voi veljet. Wilson sulki silmänsä.

JOEYN TOINEN VIHKO - III


”Taitoin perälautaa vasten läpsyvän öljykankaan sivuun ja kyykistyin Malkyn vierelle. Cicerolaisesta chicagolaiseksi muuntuva raikkaan valkea aamu tunkeutui lavalle. Kuorma-autossa kuljetettujen raskasmetallien haju oli jaksanut viehättää aikansa, nyt se enää tympi.
Malky kurottautui laidan yli, huitoi ja vispasi lyhyillä käsillään kuin Lillerilalleri. Tartuin sitä takista. Kuului repeytyvän kankaan ääni. Se oli pientä näissä pirskeissä. Malky palasi lavanpinnalle. Hänen kädessään oli paperiarkki.
 — Mitäs tämä on? Malky tihrusti rilliensä läpi. — ’Chicagon Anarkistisen Koalition viikkolehtinen... Kirjoittanut Fjodor Vissitzky...’ On tämäkin...
Malky katsoi minua ihmeissään.
Ja minä takaisin. — Joo… Takerruin maistelemaan Vissitzkyn nimeä. Tai sitä versiota millä Malky sen lausui. — Mistä sä ne otit? kysyin.
 — Ilmasta, usko tai älä. Pyörivät perälaudassa kiinni.
 — Noin vain ojensit kätesi ja poimit ilmasta? 
Älyttömintä pöpöä mitä pitkään aikaan olin kuullut. Mutta minähän en ollutkaan hytissä.
Odotin aikani että Malky tunnustaisi silmänkääntötemppunsa. Ei tunnustanut – sitäkään että se oli vastuussa kirjoituksista. Otin paperin Malkylta. Kakaisin kurkustani kunnon paakun ja kuiskasin niin hiljaa ettei olisi ollut väliksi vaikkei Malky olisi edes kuullut: — Mä en oikeastaan tajua aivan kaikkea mitä tässä sanotaan...
 — Pelkkää agitaatiota se on, Joey! Ei sitä pidäkään ymmärtää.
Vanha virsi, Malky. Yritin pitää lehtistä ojennuksessa idästä puskevien puhureitten tehdessä omanlaisiaan yllätyshyökkäyksiä kuomun alle. Menin makuulle ja työnsin pääni bassorumpuun. Enää ei tuullut. Päivä paistoi rikkinäisen kalvon läpi ja akustiikka oli mahtava.
Meni aikaa ja silmäni eivät olleet oikein terässä.
20th Streetin turvasataman lähestyi.
 — Mitä siinä sanotaan? Malky kysyi.
Vedin pääni rummusta. — Häh...?
 — Mitä siinä seisoo?
 — Joitain ranskalaisia... Taiteilijoita... Mutta sitä mä en niin kuin ymmärrä, että mitä tämän... Kostutin viiman piiskamia huuliani ja pelasin aikaa. — ...Tämän, tämän…
 — Fjodor Vissitzkyn?
 — Sanotaanko se muka noin? Ja paskat! Niin että miksi se sotkee ulkomaalaisia nimiä juttuihinsa?
 — Propagandistin on joskus hankala löytää korrelaatio nykyhetken ja –
 — Vähän on, joo! Että sä olet pimeä.
 — Nimet ovat pelkkiä esimerkkejä menneisyydestä, Joey.
 — Nämä nimet on aivan saatanan huonosti lausuttavia esimerkkejä mun mielestä.”