Won't you be my chauffeur
Won't you be my chauffeur
I wants him to drive me
I wants him to drive me
downtown
Yes he drives so easy I
can't turn him down
But I don't want him
But I don't want him
To be ridin' his girls
To be ridin' his girls
around
So I'm gonna steal me a
pistol, shoot my chauffeur down
Well I must buy him
Well I must buy him
A brand new V8
A brand new V8 Ford
Then he won't need no
passengers, I will be his load
Wanna let my chauffeur
Wanna let my chauffeur
Drive me around the
Drive me around the world
Then he can be my little boy, yes I'll be his girl
Me and My Chauffeur —
Memphis Minnie
SATEENTEKIJÄT
Keskiviikko
11.2.1959
Joey
kuuli 20th Streetiltä kajahtavan torvikompin. Hän taittoi
lentolehtisen taskuunsa, puhalsi sormiinsa, antoi ruumista tärisyttävän vilun
juosta kiireestä kantapäähän ja lampsi tavernan takapihalta kadulle. Hän
hyppäsi jalkakäytävällä keinuvaan Hudsoniin. Äänimerkin naputtelu loppui.
— Nyt on talvi, Coney valisti kiilatessaan
Margaret Turnerin auton liikenteen sekaan. — Pukisit kunnolla päällesi.
Joey
vilkaisi kuskiaan kriittisesti. — Parempi palella kuin näyttää parittajalta...
Coney
pyyhkäisi olematonta lunta vihreältä mokkatakilta, jonka päärmeitä koristi
musta nauhapunos. — Suonette anteeksi tyylittömyyteni, paroni Moobs, mutta
takkini on sentään lämmin.
— Ruma se on kuin petolinnun perse. Varmaan
yhtä lämmin... Joey naksautti autoradion kiinni. — Jätkä kuuntelee soossia.
Coney
laittoi Motorolan uudestaan päälle. — Kai sitä mies laulun ansaitsee kuolemansa
kunniaksi.
— Paskaa. Kukaan ei ansaitse mitään sen
jälkeen kun on kuupannut.
— Ansaitseehan. Ainakin eräät
jukeboksifirmat, joiden koneissa ’Peggy Sue’ soi taukoamatta.
— Sä et, Coney, ole enää perillä jutuista. Ei
soi Holly South Siden koneissa.
He
ajoivat West Sideen. Coney pysäköi Congress Street Superhighwaylle johtavan
rampin alle. Suurpiirteisesti peltinaarmuihin suhtautuva raskas kalusto oli
vallannut asuinkadut ja sekaan sai ajaa jos uskalsi, eikä Coney uskaltanut.
Joeyn
piti pysähtyä miettimään. Des Plaines ei ollut enää entisensä. Katu oli
muuttunut yksisuuntaiseksi. Seitsemässä vuodessa ehtii moni asia muuttua.
Kortteleita oli hävinnyt. Koko seutua oli kohdannut täydellinen
kasvojenkohotus, raiskaus tai ruumiinavaus, riippui mistä tykkäsi. Jos jotain
maamerkkejä olisikin muistanut, niin niitä ei enää ollut olemassa tai ne olivat
jääneet moottoritietä kannattelevien betonipylväiden ja teräspilareiden
varjoon. Viimein Joey tunnisti harmaan pölykerroksen alla piilottelevan
rakennuksen.
Teatteri
oli aikansa elämää esittänyt ja sitten kyllästynyt katselemaan. Sen ikkunoihin
oli lyöty laudat. Toskanalaispylväiden juurella ei enää ensi-iltoihin
jonotettu. Arkkitraavin alla oli rikkipuhkottuja pääskysenpesiä. Sisäänkäyntiä
tukkivat roskatynnyrit, rottaperhe ja yhteen ruostuneiden kodinkoneiden
romuläjä.
Joey
kääntyi harmistuneena ja vei Coneyn kadun yli. He kävivät sisään teatteria
vastapäätä olevan kolmikerroksisen asuintalon raskaista pariovista. Talon
satavuotiasta paatosta ja hienostunutta hillintää yhdistelevä julkisivu oli
romahtanut vuoden 1959 tasolle, jolloin se oli enää sanoinkuvaamattoman
saneerattava.
Pohjakerroksen
perällä piilotteli tummanruskea ovi. Joey sanoi Coneylle jotain mitä tämä ei
kuullut. Maa tärisi heidän jalkojensa alla. Gladys Avenuella nosturi paiskoi
kivipalloa. Joey odotti kunnes työmaalla vedettiin henkeä ja hakkasi kolkutinta
oveen. Ovi avattiin, mutta sitä ennen ehti ulkona kaatua seinä. Tiilimurska
ropisi kuin raekuuro. Joey huusi ovenraossa hapsottavalle peruukille
tervehdyksen. Uusi kivipallon jymähdys. Teräs kirskui, puu huokaili. Pilttuunsa
ovella nyökkivä jouhipehko ravisteli tomua. Eteiskäytävään luikersi kanankoiven
paksuinen mato. Se tarrasi Joeya lantiosta. Kortteli vaikeni. Joey painoi
suunsa kiinni peruukkiin ja huusi mitä huusi, todennäköisesti kuitenkin
tärkeitä asioita. Telaketjujen sahausta asvaltilla. Pallon heilahdus ja pam.
Pöllönsilmä tuijotti ilmeettömästi varmuusketjun alta. Varmuusketju rapsahti.
Peruukin alla ja silmän takana ja kananluun päässä oleva muori viittasi
vieraita käymään sisään.
Mathilde
ja Mia Kruszkalla ei usein käynyt vieraita, sen näki heti. Joeylle ja Coneylle
kiehautettiin kahvit ja tarjottiin lajitelma haperoiksi maatuneita pikkuleipiä.
Bavarianpitsit, Wedgewoodin kupit ja tunnuksettomat pöytähopeat kaivettiin
esille. Gramofoni kitkutti hiekkapintaista Björlingia muutaman minuutin
annoksina, ’E lucevan le stelle’ soi aina vaan. Niin kuin vuosia sitten
ja tuhansia neuloja myöhemmin.
Sisarukset
muistelivat menneitä ja olivat suruissaan kuultuaan Joeyn äidin siirtyneen
ajasta ikuisuuteen. He muistelivat Cineman kultakautta niin pitkään ja
mustavalkoisesti, että Joey – joka tunsi mykät tarinat ulkoa – torkahti.
Asunnon ylikierroksilla huohottava keskuslämmitys lamaannutti.
Coney
palautti muorit sivuraiteilta pääasemalle. Lähdettiin katsomaan teatteria. He
ylittivät kadun parijonossa, vanhukset edellä ja pojat perässä. Romuja, rottia
ja roskia talloen päästiin pääsisäänkäynnille, oikeat avaimet löydettiin
ketjulukkoihin, öljylamput; ”Die Elektrizität on katki”, saatiin
sytytettyä, ja lämpiön ikkunaverhot vedettiin auki. Harvaan lyödyn laudoituksen
välistä pääsi päivänvalo sisään. Melkein näki jo eteensä. Rikotuista ikkunoista
puhalsi kylmää.
Käytävän varrella
ja lämpiössä oli elokuvajulisteita. ’Se toisesta maailmasta’, ’Maailmojen sota’
ja ’Valuva kuolema’ olivat kuuluneet Cineman päättyneen kauden tieteisosastoon.
Sähäköitä mimmejä, komeita kaaroja ja perihuonoa musiikkia esittävät ’Juvenile
Jungle’, ’Dragstrip Riot’ ja ’Rock, Rock, Rock!’ -leffat olivat myös esillä.
Viimeinen ensi-ilta oli ollut huhtikuussa -58, sitten Cinema oli saavuttanut
oman aikakautensa lakipisteen.
Joey
liukeni omille teilleen. Mathilde ja Mia veivät kädestä pitäen Theo Villaa
peremmälle. Kun lämpiö, sali ja näyttämö, vessat, hiilikellari ja pihan perällä
notkollaan oleva lavastevarasto oli kurkittu läpi, noustiin toiseen kerrokseen.
Kaksi tuikkivaa öljylamppua, kaksi iloista muoria ja yksi kuumeinen Coney
valaisivat entisen pukuhuoneen. Joey seisoi ikkunan äärellä.
Mathilde
kävi nostalgiseksi. — Aivan kuin ennen vanhaan!
— Tuossa samassa paikassa Pikku-Joey aina
seisoi silloinkin, Mia oli muistavinaan, — äitiään odotellen.
Joey
työntyi sanaakaan muorien ohi ja juoksi portaat alas.
Coneya
puistatti. Huonetta ei ollut tuuletettu iäisyyksiin. Tapetit repsottivat
seinillä, maali kupruili pesualtaan ympärillä, tomun peittämällä lattialla
näkyi hiiren varpaanjälkiä. Huoneen ainoa ikkuna oli noessa. — Tämä riittää,
hän sanoi.
He
palasivat saliin. Joey istui keskikatsomossa. Tai joku ainakin istui, ja oli
työntänyt pään takin sisään. Coney keskeytti sisarusten poukkoilevan
ääniraidan: — Kovin kiinnostavaltahan tämä tila sinänsä vaikuttaa…
— Ja, aber..., Mathilde huokasi. — Ei
tästä enää elokuvateatteria saa, Herr Villa.
— Nixpox. Ei saa ei, vakuutti Miakin.
— Kaikki on sen karmeankammottavan koulupalon syytä. Palomääräyksistä johtuvat
uudistukset olisivat tulleet liian kalliiksi, aivan liian kalliiksi...
Coney
mittaili mittanauhan puuttuessa katseellaan salin avaria neliöitä. — Mitä ne
määräykset pitivät sisällään…?
— Sen selittäminen on niin kovin
monimutkaista, Herr Villa... Mathilde hapuili otetta sisarensa
käsipuolesta. — Rappusiin, saliin ja lämpiöön, projektorihuoneeseen ja Wasserklozettiin
määrättiin palo-ovet…
— Joiden olisi pitänyt olla aina suljettuna
mutta niiden ei olisi silti saanut mennä lukkoon! Mian ääni kohosi. — Ja
esirippu olisi pitänyt vaihtaa kokonaan! Sen olisi pitänyt olla sellaista uutta
ja kallista Fabrikaattia...
— Asbestoa, Mathilde huudahti. — Ja
samanlaisella aineella piti vuorata myös portaikot.
— Mutta hei…! permannolta protestoitiin. — Ei
sillä ole hatunkaan väliä...!
Mathilden ajatus
katosi. — Pikku-Joey oli aina niin kerkeä suustaan...
— Oliko sen asbestin jälkeen vielä jotain?
Coney kysyi.
— Zum
Kartoffelschuh! Kaikkein pahinta olivat ne suihkut.
— Suihkut?
Vaadittiinko vessoihin suihkut?
— Ei nyt sentään, Herr Villa, tehän
hupsu olette, Mathilde kihersi. — Ne ovat sellaisia vesisateen aikaan saavia
vesiletkuja ilman letkua...
— Sprinklereitä! katsomo kiljui täyttä
kurkkua.
— Niin, juuri niin. Miten se kuului,
Pikku-Joey? Mathilde kysyi. — Die sprinksluttimet... Niitä olisi pitänyt
hankkia mahdottoman monta. Ja sitten vielä kaikki vesijohdot ja putket siihen
päälle…
— Tähän pään päälle siis, Mian sormi viisasi
suurinpiirtein kohti kattoa.
Reumatismi oli
jäykistänyt Mian sorminivelet yhdeksänkymmenen asteen kulmaan, minkä
seurauksena hänellä oli ikuinen liipasinsormi. Coney vilkaisi korrektisti ylös,
ja näki hämähäkinseittejä.
— Ne olisivat tulleet aivan liian
kalliiksi…Mian silmät kostuivat. — Sitten olisi pitänyt vielä vetää
puhelinjohto pilettikopista paloasemalle, so wie Feuersoldaten olisivat
saaneet hälytyksen Überpalopäälliköltä, jos tämä olisi nähnyt valon
loimottavan Cineman kohdalla. Mistä meillä olisi ollut varaa sellaiseen, Herr
Villa...?
— Tyyristä tuntuu olevan.
— Hei, kuunnelkaa nyt! Joey päätti vihdoinkin
puhua suunsa puhtaaksi. — Ei ne määräykset koske meitä.
— Warum nicht, Pikku-Joey? kysyttiin kahdella suulla yhtä aikaa.
— Ne koskee paikkoja, joissa on yhdellä
kertaa paljon ihmisiä. Niin kuin kouluja ja kirkkoja ja, niin joo, teattereita
sitten kai kanssa. Mutta toimivia teattereita, ei tällaisia haamulaitoksia.
— Mistä sinä sen tiedät? Coney kysyi.
— Mä luen lehtiä.
Coney
hymyili. — Se on kuin kultapossua kantaisi kun tuon pojan kanssa seurustelee…
— Ettekö te aiokaan avata teatteria
uudestaan? Mia kysyi pettyneenä ja oikeastaan aika pateettisesti.
Takaisin
muorien asuntoon. Juotiin lisää kahvia ja lämmikkeeksi pikarilliset maustettua
viinaa.
Yksi
lasi sokeroimatonta marjamehua.
Kruszkat
olisivat halunneet myydä Cineman ja muuttaa Floridaan (Mathilde) tai takaisin
Tshekkoslovakiaan (Mia). Pelkkää uteliaisuuttaan Coney kysyi paljonko he haluaisivat
koko kiinteistöstä kaluineen päivineen. Muorit ehdottivat
kahtakymmentäviittätuhatta. Se on paljon, Coney moitiskeli hyväntahtoisesti.
Rakennuksen arvo ei voi olla enää paljon mitään. Kukaan siihen ei enää
teatteria avaisi. Coney teki tämän selväksi taiten, kuten senkin, ettei heillä
ollut aikomustakaan ostaa Cinemaa. Hän piirteli paperille maksusuunnitelmaksi
kutsumiaan kiemuroita ja sekoitti muorien päät ranskalaisella kapulakielellä.
Mutta hän sai tavoittelemansa vuokrasopimuksen. Asianmukaiset paperit
teetettäisiin lakimiehellä (Margaret Turner) ja todistajat hankittaisiin (Joey
oli alaikäinen). Lisäksi Coney lupasi maksaa tässä ja nyt viisisataa dollaria käteen,
jos muorit solmisivat sähkösopimuksen, soittaisivat vesilaitokselle ja puhelinlaitokselle ja tilaisivat kuorman
hiiliä ja varmuuden vuoksi miehen katsomaan lämmityskattilaa. Kruszkat
suostuivat. Viisihunttia on kova sana kun se nätisti rullataan sokerikuppiin. —
Se on sitten viikko Key Westissä, Mathilde arvioi, eikä Mia pannut hanttiin.
Herr Villan kättä ravisteltiin, Joeya
halailtiin ja nipisteltiin ja toivotettiin tervetulleeksi milloin tahansa
uudestaan. Mia oli lähettämässä pikkuleipiä Joeyn äidille mutta nielaisi
aikomuksensa äkilliseen yskänpuuskaan, jonka Mathilde takoi ulos systerin
selästä ennen kuin se edes alkoi. Sellaista ennakointia kutsutaan identtisten
kaksosten väliseksi telepatiaksi. Kadulle saakka tultiin hyvästelemään nuoria
herroja.
Hammasta
purren nämä juoksivat kulman ympäri Van Burenille. Napit auki ja virtsaamaan.
Valtava
helpotuksen tunne. — Sä se ihme setelimasiina olet! Joey ähkäisi.
— Viisi Beniä järjestyy milloin vain, Pikku-Joey,
Coney vastasi omahyväisesti.
Joey
ravisteli pippeliään. — Miten sulla voi olla niin paljon, kun sä asut ties
missä, sulla ei ole omaa autoa, ei soittimia, ei edes pelirahoja omasta
takaa?
— Mieti sitä, Pikku-...
— Lopeta!
He astelivat rehvakkaasti kädet taskussa Hornetille. Joey vihelteli,
Coney kärytteli. He ovat teatterinomistajia, luki ohi kulkeva koreografi heidän
askelistaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti