torstai 11. heinäkuuta 2013

Sateentekijät


Won't you be my chauffeur
Won't you be my chauffeur
I wants him to drive me
I wants him to drive me downtown
Yes he drives so easy I can't turn him down

But I don't want him
But I don't want him
To be ridin' his girls
To be ridin' his girls around
So I'm gonna steal me a pistol, shoot my chauffeur down

Well I must buy him
Well I must buy him
A brand new V8
A brand new V8 Ford
Then he won't need no passengers, I will be his load

Wanna let my chauffeur
Wanna let my chauffeur
Drive me around the
Drive me around the world
Then he can be my little boy, yes I'll be his girl

Me and My Chauffeur — Memphis Minnie




SATEENTEKIJÄT 

Keskiviikko 11.2.1959

Joey kuuli 20th Streetiltä kajahtavan torvikompin. Hän taittoi lentolehtisen taskuunsa, puhalsi sormiinsa, antoi ruumista tärisyttävän vilun juosta kiireestä kantapäähän ja lampsi tavernan takapihalta kadulle. Hän hyppäsi jalkakäytävällä keinuvaan Hudsoniin. Äänimerkin naputtelu loppui.
 — Nyt on talvi, Coney valisti kiilatessaan Margaret Turnerin auton liikenteen sekaan. — Pukisit kunnolla päällesi.
Joey vilkaisi kuskiaan kriittisesti. — Parempi palella kuin näyttää parittajalta...
Coney pyyhkäisi olematonta lunta vihreältä mokkatakilta, jonka päärmeitä koristi musta nauhapunos. — Suonette anteeksi tyylittömyyteni, paroni Moobs, mutta takkini on sentään lämmin.
 — Ruma se on kuin petolinnun perse. Varmaan yhtä lämmin... Joey naksautti autoradion kiinni. — Jätkä kuuntelee soossia.
Coney laittoi Motorolan uudestaan päälle. — Kai sitä mies laulun ansaitsee kuolemansa kunniaksi.
 — Paskaa. Kukaan ei ansaitse mitään sen jälkeen kun on kuupannut.
 — Ansaitseehan. Ainakin eräät jukeboksifirmat, joiden koneissa ’Peggy Sue’ soi taukoamatta.
 — Sä et, Coney, ole enää perillä jutuista. Ei soi Holly South Siden koneissa.

He ajoivat West Sideen. Coney pysäköi Congress Street Superhighwaylle johtavan rampin alle. Suurpiirteisesti peltinaarmuihin suhtautuva raskas kalusto oli vallannut asuinkadut ja sekaan sai ajaa jos uskalsi, eikä Coney uskaltanut.
Joeyn piti pysähtyä miettimään. Des Plaines ei ollut enää entisensä. Katu oli muuttunut yksisuuntaiseksi. Seitsemässä vuodessa ehtii moni asia muuttua. Kortteleita oli hävinnyt. Koko seutua oli kohdannut täydellinen kasvojenkohotus, raiskaus tai ruumiinavaus, riippui mistä tykkäsi. Jos jotain maamerkkejä olisikin muistanut, niin niitä ei enää ollut olemassa tai ne olivat jääneet moottoritietä kannattelevien betonipylväiden ja teräspilareiden varjoon. Viimein Joey tunnisti harmaan pölykerroksen alla piilottelevan rakennuksen.
Teatteri oli aikansa elämää esittänyt ja sitten kyllästynyt katselemaan. Sen ikkunoihin oli lyöty laudat. Toskanalaispylväiden juurella ei enää ensi-iltoihin jonotettu. Arkkitraavin alla oli rikkipuhkottuja pääskysenpesiä. Sisäänkäyntiä tukkivat roskatynnyrit, rottaperhe ja yhteen ruostuneiden kodinkoneiden romuläjä.
Joey kääntyi harmistuneena ja vei Coneyn kadun yli. He kävivät sisään teatteria vastapäätä olevan kolmikerroksisen asuintalon raskaista pariovista. Talon satavuotiasta paatosta ja hienostunutta hillintää yhdistelevä julkisivu oli romahtanut vuoden 1959 tasolle, jolloin se oli enää sanoinkuvaamattoman saneerattava. 
Pohjakerroksen perällä piilotteli tummanruskea ovi. Joey sanoi Coneylle jotain mitä tämä ei kuullut. Maa tärisi heidän jalkojensa alla. Gladys Avenuella nosturi paiskoi kivipalloa. Joey odotti kunnes työmaalla vedettiin henkeä ja hakkasi kolkutinta oveen. Ovi avattiin, mutta sitä ennen ehti ulkona kaatua seinä. Tiilimurska ropisi kuin raekuuro. Joey huusi ovenraossa hapsottavalle peruukille tervehdyksen. Uusi kivipallon jymähdys. Teräs kirskui, puu huokaili. Pilttuunsa ovella nyökkivä jouhipehko ravisteli tomua. Eteiskäytävään luikersi kanankoiven paksuinen mato. Se tarrasi Joeya lantiosta. Kortteli vaikeni. Joey painoi suunsa kiinni peruukkiin ja huusi mitä huusi, todennäköisesti kuitenkin tärkeitä asioita. Telaketjujen sahausta asvaltilla. Pallon heilahdus ja pam. Pöllönsilmä tuijotti ilmeettömästi varmuusketjun alta. Varmuusketju rapsahti. Peruukin alla ja silmän takana ja kananluun päässä oleva muori viittasi vieraita käymään sisään.

Mathilde ja Mia Kruszkalla ei usein käynyt vieraita, sen näki heti. Joeylle ja Coneylle kiehautettiin kahvit ja tarjottiin lajitelma haperoiksi maatuneita pikkuleipiä. Bavarianpitsit, Wedgewoodin kupit ja tunnuksettomat pöytähopeat kaivettiin esille. Gramofoni kitkutti hiekkapintaista Björlingia muutaman minuutin annoksina, ’E lucevan le stelle’ soi aina vaan. Niin kuin vuosia sitten ja tuhansia neuloja myöhemmin.
Sisarukset muistelivat menneitä ja olivat suruissaan kuultuaan Joeyn äidin siirtyneen ajasta ikuisuuteen. He muistelivat Cineman kultakautta niin pitkään ja mustavalkoisesti, että Joey – joka tunsi mykät tarinat ulkoa – torkahti. Asunnon ylikierroksilla huohottava keskuslämmitys lamaannutti.
Coney palautti muorit sivuraiteilta pääasemalle. Lähdettiin katsomaan teatteria. He ylittivät kadun parijonossa, vanhukset edellä ja pojat perässä. Romuja, rottia ja roskia talloen päästiin pääsisäänkäynnille, oikeat avaimet löydettiin ketjulukkoihin, öljylamput; ”Die Elektrizität on katki”, saatiin sytytettyä, ja lämpiön ikkunaverhot vedettiin auki. Harvaan lyödyn laudoituksen välistä pääsi päivänvalo sisään. Melkein näki jo eteensä. Rikotuista ikkunoista puhalsi kylmää.
Käytävän varrella ja lämpiössä oli elokuvajulisteita. ’Se toisesta maailmasta’, ’Maailmojen sota’ ja ’Valuva kuolema’ olivat kuuluneet Cineman päättyneen kauden tieteisosastoon. Sähäköitä mimmejä, komeita kaaroja ja perihuonoa musiikkia esittävät ’Juvenile Jungle’, ’Dragstrip Riot’ ja ’Rock, Rock, Rock!’ -leffat olivat myös esillä. Viimeinen ensi-ilta oli ollut huhtikuussa -58, sitten Cinema oli saavuttanut oman aikakautensa lakipisteen. 

Joey liukeni omille teilleen. Mathilde ja Mia veivät kädestä pitäen Theo Villaa peremmälle. Kun lämpiö, sali ja näyttämö, vessat, hiilikellari ja pihan perällä notkollaan oleva lavastevarasto oli kurkittu läpi, noustiin toiseen kerrokseen. Kaksi tuikkivaa öljylamppua, kaksi iloista muoria ja yksi kuumeinen Coney valaisivat entisen pukuhuoneen. Joey seisoi ikkunan äärellä.
Mathilde kävi nostalgiseksi. — Aivan kuin ennen vanhaan!
 — Tuossa samassa paikassa Pikku-Joey aina seisoi silloinkin, Mia oli muistavinaan, — äitiään odotellen.
Joey työntyi sanaakaan muorien ohi ja juoksi portaat alas.
Coneya puistatti. Huonetta ei ollut tuuletettu iäisyyksiin. Tapetit repsottivat seinillä, maali kupruili pesualtaan ympärillä, tomun peittämällä lattialla näkyi hiiren varpaanjälkiä. Huoneen ainoa ikkuna oli noessa. — Tämä riittää, hän sanoi.
He palasivat saliin. Joey istui keskikatsomossa. Tai joku ainakin istui, ja oli työntänyt pään takin sisään. Coney keskeytti sisarusten poukkoilevan ääniraidan: — Kovin kiinnostavaltahan tämä tila sinänsä vaikuttaa…
 Ja, aber..., Mathilde huokasi. — Ei tästä enää elokuvateatteria saa, Herr Villa.
 Nixpox. Ei saa ei, vakuutti Miakin. — Kaikki on sen karmeankammottavan koulupalon syytä. Palomääräyksistä johtuvat uudistukset olisivat tulleet liian kalliiksi, aivan liian kalliiksi...
Coney mittaili mittanauhan puuttuessa katseellaan salin avaria neliöitä. — Mitä ne määräykset pitivät sisällään…?
 — Sen selittäminen on niin kovin monimutkaista, Herr Villa... Mathilde hapuili otetta sisarensa käsipuolesta. — Rappusiin, saliin ja lämpiöön, projektorihuoneeseen ja Wasserklozettiin määrättiin palo-ovet…
 — Joiden olisi pitänyt olla aina suljettuna mutta niiden ei olisi silti saanut mennä lukkoon! Mian ääni kohosi. — Ja esirippu olisi pitänyt vaihtaa kokonaan! Sen olisi pitänyt olla sellaista uutta ja kallista Fabrikaattia...
 — Asbestoa, Mathilde huudahti. — Ja samanlaisella aineella piti vuorata myös portaikot.
 — Mutta hei…! permannolta protestoitiin. — Ei sillä ole hatunkaan väliä...!
Mathilden ajatus katosi. — Pikku-Joey oli aina niin kerkeä suustaan...
 — Oliko sen asbestin jälkeen vielä jotain? Coney kysyi.
 Zum Kartoffelschuh! Kaikkein pahinta olivat ne suihkut.
 — Suihkut? Vaadittiinko vessoihin suihkut?
 — Ei nyt sentään, Herr Villa, tehän hupsu olette, Mathilde kihersi. — Ne ovat sellaisia vesisateen aikaan saavia vesiletkuja ilman letkua...
 — Sprinklereitä! katsomo kiljui täyttä kurkkua.
 — Niin, juuri niin. Miten se kuului, Pikku-Joey? Mathilde kysyi. — Die sprinksluttimet... Niitä olisi pitänyt hankkia mahdottoman monta. Ja sitten vielä kaikki vesijohdot ja putket siihen päälle…
 — Tähän pään päälle siis, Mian sormi viisasi suurinpiirtein kohti kattoa.
Reumatismi oli jäykistänyt Mian sorminivelet yhdeksänkymmenen asteen kulmaan, minkä seurauksena hänellä oli ikuinen liipasinsormi. Coney vilkaisi korrektisti ylös, ja näki hämähäkinseittejä.
 — Ne olisivat tulleet aivan liian kalliiksi…Mian silmät kostuivat. — Sitten olisi pitänyt vielä vetää puhelinjohto pilettikopista paloasemalle, so wie Feuersoldaten olisivat saaneet hälytyksen Überpalopäälliköltä, jos tämä olisi nähnyt valon loimottavan Cineman kohdalla. Mistä meillä olisi ollut varaa sellaiseen, Herr Villa...?
 — Tyyristä tuntuu olevan.
 — Hei, kuunnelkaa nyt! Joey päätti vihdoinkin puhua suunsa puhtaaksi. — Ei ne määräykset koske meitä.
 Warum nicht, Pikku-Joey? kysyttiin kahdella suulla yhtä aikaa.
 — Ne koskee paikkoja, joissa on yhdellä kertaa paljon ihmisiä. Niin kuin kouluja ja kirkkoja ja, niin joo, teattereita sitten kai kanssa. Mutta toimivia teattereita, ei tällaisia haamulaitoksia.
 — Mistä sinä sen tiedät? Coney kysyi.
 — Mä luen lehtiä.
Coney hymyili. — Se on kuin kultapossua kantaisi kun tuon pojan kanssa seurustelee…
 — Ettekö te aiokaan avata teatteria uudestaan? Mia kysyi pettyneenä ja oikeastaan aika pateettisesti.

Takaisin muorien asuntoon. Juotiin lisää kahvia ja lämmikkeeksi pikarilliset maustettua viinaa.
Yksi lasi sokeroimatonta marjamehua.
Kruszkat olisivat halunneet myydä Cineman ja muuttaa Floridaan (Mathilde) tai takaisin Tshekkoslovakiaan (Mia). Pelkkää uteliaisuuttaan Coney kysyi paljonko he haluaisivat koko kiinteistöstä kaluineen päivineen. Muorit ehdottivat kahtakymmentäviittätuhatta. Se on paljon, Coney moitiskeli hyväntahtoisesti. Rakennuksen arvo ei voi olla enää paljon mitään. Kukaan siihen ei enää teatteria avaisi. Coney teki tämän selväksi taiten, kuten senkin, ettei heillä ollut aikomustakaan ostaa Cinemaa. Hän piirteli paperille maksusuunnitelmaksi kutsumiaan kiemuroita ja sekoitti muorien päät ranskalaisella kapulakielellä. Mutta hän sai tavoittelemansa vuokrasopimuksen. Asianmukaiset paperit teetettäisiin lakimiehellä (Margaret Turner) ja todistajat hankittaisiin (Joey oli alaikäinen). Lisäksi Coney lupasi maksaa tässä ja nyt viisisataa dollaria käteen, jos muorit solmisivat sähkösopimuksen, soittaisivat  vesilaitokselle ja puhelinlaitokselle ja tilaisivat kuorman hiiliä ja varmuuden vuoksi miehen katsomaan lämmityskattilaa. Kruszkat suostuivat. Viisihunttia on kova sana kun se nätisti rullataan sokerikuppiin. — Se on sitten viikko Key Westissä, Mathilde arvioi, eikä Mia pannut hanttiin.
Herr Villan kättä ravisteltiin, Joeya halailtiin ja nipisteltiin ja toivotettiin tervetulleeksi milloin tahansa uudestaan. Mia oli lähettämässä pikkuleipiä Joeyn äidille mutta nielaisi aikomuksensa äkilliseen yskänpuuskaan, jonka Mathilde takoi ulos systerin selästä ennen kuin se edes alkoi. Sellaista ennakointia kutsutaan identtisten kaksosten väliseksi telepatiaksi. Kadulle saakka tultiin hyvästelemään nuoria herroja.
Hammasta purren nämä juoksivat kulman ympäri Van Burenille. Napit auki ja virtsaamaan.
Valtava helpotuksen tunne. — Sä se ihme setelimasiina olet! Joey ähkäisi.
 — Viisi Beniä järjestyy milloin vain, Pikku-Joey, Coney vastasi omahyväisesti.
Joey ravisteli pippeliään. — Miten sulla voi olla niin paljon, kun sä asut ties missä, sulla ei ole omaa autoa, ei soittimia, ei edes pelirahoja omasta takaa? 
 — Mieti sitä, Pikku-... 
 — Lopeta!
He astelivat rehvakkaasti kädet taskussa Hornetille. Joey vihelteli, Coney kärytteli. He ovat teatterinomistajia, luki ohi kulkeva koreografi heidän askelistaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti